Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin suomalaisesta opettajasta, joka pelasti oppilaansa kouluampujalta seisomalla päättäväisesti haulikonpiipun edessä. Vaikka ase ei lauennut, opettaja asetti itsensä hengenvaaraan. Jutussa hän mainitsee, ettei itse muista kauheasta tapahtumasta oikeastaan mitään, vaan on kuullut siitä jälkeen päin muilta.

Artikkeli sai minut miettimään, kuinka ”normaalia” dissosiaatio meille ihmisille oikeastaan onkaan. Kun jotain traagista tapahtuu, suljemme sen hyvin tyypillisesti pois mielestämme, kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Tai sitten emme tunne asiaankuuluvia tunteita ja kykenemme auto-onnettomuuspaikalle saapuessamme toimimaan hyvin rationaalisesti ja hankkimaan apua, shokkitilan iskiessä vasta myöhemmin. Ylivoimaisten tapahtumien tai tunteiden poistaminen tajunnasta vaikuttaa olevan ihmisen evolutiivinen ominaisuus; elämän jatkumisen edellytys. Vakavasta lapsuuden traumatisoitumisesta johtuva dissosiaatiohäiriö on ikään kuin tämän ominaisuuden laajentuma. Kun asioiden pois sulkemista tapahtuu kehitysiässä jatkuvasti ja paljon, persoona ja identiteetti pirstaloituu ja jakautuu.

Kaikki dissosiaatio ei ole luonteeltaan yhtä dramaattista tai äärimmäistä kuin osalla kirjoittajistamme. Aina ei synny täysin erillisiä persoonan osia. Lievempi, ns. sekundaarinen dissosiaatio on tyypillistä useille traumatisoituneille ihmisille. Tällaisen ihmisen käytös saattaa vaikuttaa ailahtelevalta, ja lapsuuden traumatilanteisiin jumittuneiden taistelevien, pakenevien ja pelkäävien osien käytös vaikuttaa pääpersoonan elämään. Kuitenkaan ei tapahdu varsinaisia ”katoamisia” tai täydellistä kontrollin menettämistä. On arvioitu, että sekundaarista dissosiaatiota voi aiheuttaa traumaattisen lapsuuden lisäksi esimerkiksi aikuisiällä koettu kidutus tai sota.

Dissosiaatiolle tyypilliset oireet ovat tuttuja merkittävälle osalle ihmisistä. Näihin kuuluvat vieraus, selittämätön ahdistus tai päinvastoin kehon ja tunteiden turtuneisuus, ulkopuolisuus, takaumiin eli ahdistaviin muistoihin vajoaminen, ja tunne unessa tai elokuvassa elämisestä. Ajattelisin, että herkimmille ihmisistä jo pelkästään maailman pahuuden ja ihmisten kovuuden kohtaaminen aiheuttaa dissosiaation kaltaisia oireita, vaikka taustalla ei pahoja traumoja olisikaan. Dissosiaatio on normaalia, se ei ole yliluonnollista eikä harvinaista, mutta haastavaa se on kaikissa muodoissaan.

Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi