Kirjoitan tätä ensimmäistä postaustani Helsinki Pride viikon humussa. Koko kaupunki tuntuu olevan karnevaalihenkeä täynnä ja tänään oli marssi. Leikittelen mielessäni ajatuksella, että voisikohan jo kymmenen vuoden päästä olla mielenterveysmarssi, missä kuljettaisiin ylpeänä ja yhteishenkeä juhlien? Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin niin marssia sponsoroisi eri hoitoklinikat ja terapiakeskukset ja tietysti vakuutuslaitokset! Onhan mielen hoitaminen aina paras vakuutus kelle tahansa, työnantajille ainakin. Mitä tämmöisen asenneilmapiirin muutos vaatisi?
Tämä on siis ensimmäinen blogipostaukseni, jollei aiempaa matkabloggausta lasketa mukaan. Matkustaminen ja kulkurin elämä on minulle luontaista. Yhteistyöproggikset tulevat seuraavana listalla. Minulle oli hyvin luonnollista aloittaa tyhjästä tämä kirjaproggiksemme ja uskoa siihen ilman ”varsinaista” konseptia tai rahoitusta. Yhteistyössä on valtava voima ja tuki. Sen myötä kuka tahansa voi löytää itsestään piileviä voimavaroja ja ottaa ne käyttöön. Meidän porukassamme esimerkiksi unohdettua ammattitaitoa (hmm…nyt on paljastunut, että tein aiemminkin näitä mediahommia) tai eheytymistä (nyt uskallan puhua näistä asioista julkisesti ja saan siitä voimaa).
Lupasimme kirjassa, että sivuiltamme saa tietoa ja tukea luovien yhteistyöhankkeiden toteuttamiseen. Teen parhaimpani, jotta pystyn jakamaan sitä näiden postauksieni kautta. Kuulin tänään huimasta proggiksesta, minkä Turun kaupunki oli tarjonnut: keski-ikäiset tekevät Hair-musikaalin ja sen työstämiseen käytetään kolme vuotta. Sinä aikana kaikilla on mahdollisuus oppia näyttelemistä, tanssia ja laulua ammattilaisilta! Voitte arvata millainen kokonaisvaltainen matka itseen tämä oli ja millaisia voimavaroja siitä sai elämän muovaamiseen luovemmaksi ja hauskemmaksi. Mieti millainen huima matka tämä olisi traumatisoitumisesta kärsiville, jos joku taho tämmöisen keksisi laittaa pystyyn?
Marsseja ja musikaaleja…ei kaiken yhteistyön tarvitse olla näin suureellista tietenkään. Haaveilen myös loma- ja eheytymispaikasta traumatisoituneille Andalucian auringossa. Tämän olen itse valmis toteuttamaan. Mielestäni se ei ole suureellinen suunnitelma. Olen luuhannut paljon siellä ja tiedän kuinka ihanaa vuoriston rauha on lammaslaumojen ja villiyrttien keskellä.
Millaisia muita yhteistyöhankkeita voisi olla? Kuulisin mielelläni ajatuksianne kommenttikentässä, facebookissa tai privana. Olen varma, että ulkoapäin automaattisesti langetettava luuserin leima mielenterveysasiakkaille vielä poistuu, hoitokäytännöt muuttuvat ja on helpompi puhua omasta traumataustastaan julkisesti! Sitä odotellessa voimme kirjoittaa lisää kirjoja, tehdä videoita, biisejä, jakaa vertaistukea…
Elän ja olen Helsingissä. Nyt alkoi kesälomani ja rentoutumisen ohella haluan kokeilla tätä bloggaamista ja myös alkaa vihdoin päivittää instatiliämme. Oma luovuus on hieman hukassa rankan työputken jälkeen. Olkaa kärsivällisiä, kyllä nämä postaukset muuttuvat paremmiksi ajan myötä. Kutsun kaikkia lukijoitamme mukaan keskustelemaan sekä myös jakamaan tekstejä, kuvia ja videoita sivuillamme. Julkaisemme niitä mielellään. Toivottavasti julkaisijoita löytyy sekä traumatisoituneista että terapeuteista! Yhteistyöllä se kaikki sujuu…
by Seija, yksi kirjan kirjoittajista
Voi kuinka ihana kirjoitus. Pride on minulle todella tärkeä koska isoveljeni on homo ja tunnen jonkun verran seksuaalivähemmistöä. Oman seksuaalisuuteni kanssa olen todella hukassa, koen itseni aseksuaaliksi, mutta en kyllä ole sitä kun olen onnistunut itselleni lapsenkin hommaamaan 😀
Mutta, siis…. Tuo mielenterveys marssi olisi unelma. Mitä enemmän häpeän leima meistä mt-ongelmaisista poistuu, sitä enemmän varmaan meidän oireetkin helpottuu.Eikä jouduttaisi kulkemaan mikään häpeä pussi päässä.
Kaikkea hyvää elämääsi<3
p.s makee fleda
Hei ja kiitos kommentistasi! Juuri mietittiin tässä miten saataisiin enemmän näkyvyyttä ja heitettiin ilmaan ideoita tyyliin 100 tarinaa – mielenterveyskuntoutujat näkyviksi…Joku päivä vielä on ihan normia kysyä kaverilta, mikä sinun traumahistoriasi on, eikä hävetä sitä…tsemppiä kaikkeen sulle ja marssilla tavataan – joku päivä – Seija
Moi taas,
Olen työskennellyt myös vähän aikaa media-alalla/ vähän elokuvaa sivuavien asioiden äärellä. Siltä pohjalta voin muuten sanoa, että on erittäin tyylikkäät nettisivut ja selkeästi tehdyt. Minulla on joku luovuuden puuska päällä ja ajattelin tehdä kaveristani dokumentin, ja sen vuoksi joutunut miettimään tuotantoyhtiöitä jne.
Miten olisi jos dissosiaatiohäiriöstä tehtäisiin dokumentti. Riisuttaisiin tämä minun mielestäni kamala ja riistävä sairaus ennakkoluuloista. Tätäkin sairautta on niin monitasoista, jotkut kuulee ääniä jotkut ei. Joillakin sen on vähän enemmän epävakaa tyyppistä oirehdintaa. Tätäkin asiaa voisi käydä läpi, ettei meistä kaikki ole samasta muotista.
Kerran erehdyin kertomaan kaverilleni, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Hänellä itsellään oli epävakaa persoonallisuushäiriö. samaan aikaan kun kerroin diagnoosistani, tuli lehtijuttu missä kerrottiin, että dissosiaatiohäiriö usein sekoitetaan skitsofreniaan. Tämän lehtijutun vuoksi, diagnoosistani tuli eräänlainen lyömäase. Skitsofreniallahan on vähän paha maine, mikä sekin on väärin.
Olisi hyvä kertoa juuri, että esim. jos on jotain psykkoottisuuden kaltaisia oireita, me ei pidetä niitä totena vaan tunnistetaan, että nyt tapahtuu jotain erikoista päässä. Psykoottinenhan tätä eroa ei huomaa vaan harhat on täyttä totta.
Tämä infohan on sinulle tietysti kaikki selvää pässinlihaa, mutta jos joskus asiasta tehtäisiin ohjelma. Haluaisin juuri pilkkoa sairautemme osiin, miten siitä tulee ymmärrettävää ja ei vaikuta ulkopuoliselta enää niin pelottavalta?
P.s anteeksi sekava kirjoitus, kirjoitin sitä hermostuneena ja väsyneenä. Toivottavasti pointti tuli julki.
Jep, on ollut kyllä mielessä! Dokkarin teko nimittäin. Tärkeää olisi tehdä, mutta sen verran iso proggis, että mietin minä ainakin tarkkaan, että missä välissä alan tehdä. Asiaa siihen olisi todella paljon ja itse haluaisin tehdä siitä kansainvälisen niin että hakisin myös ihmisiä ja experttejä eri puolilta. Otan mielelläni vastaan ideoita ja jos sinä tai joku muu innostuu asiasta “oikeasti” niin harkitsen kyllä liittymistä työryhmään!
Tein muutama vuosi sitten lyhyehkön dokkarin omista syömisongelmista ja ajattelinkin joku kerta tehdä siitä postauksen. Väänsin sitä melkein puolitoista vuotta. Mistä aiheesta olet tekemässä its enyt dokkaria?
Se kaverini kertomus on sellainen erikoinen sattumusten sarja/tragedia. En tiedä tuleeko siitä dokkarista valmista, koska nämä leffan henkilöt elävät aikamoisen kaaoksen keskellä ja en tiedä jaksaako ne mitään kuvausryhmää.
Mutta, jooh. Jos dissosta tekisi dokkarin, suosittelisin puhumaan sen tuotantoyhtiölle Mouka Film. Se tekee mielestäni tasokkaita dokkareita esim. kansakunnan olohuone. Mutta alan expertit euroopassahan on Hollannissa, jos sieltä joku terapeutti voisi antaa vaikka haastattelun. Nämä hollannin gurut käyvät joskus helsingissä luennoitsemassa suomalaisille terapeuteille myös.
Tarkoititko tämän tyyppistä?
Moikka, tunnetko Mouka Filmsistä noi tuottajat? Mulle tuntematon tuotantoyhtiö. Mut joo ehkä lähtisin tekeen enemmän elokuvallista dokkaria, seuraamaan muutamien ihmisten elämää, hieman myös niin , että ihmiset itse pitää päiväkirjaa, kuvaa videoita jne. Mukana voi olla myös asiantuntijoita esim Hollannista. Mutta kansainvälisen dokkarista voi tehdä esim se, että mukana on ihmisiä eri puolilta maailmaa. Monissa eri kulttuureissa ei tietenkään tunnisteta dissosiaatiohäiriötä ja olisikin mielenkiintoista miettiä, onko se dokakrin kannalta hyvä vai huono asia, että kaikki puhuu oireilusta samoilla termeillä?
En tunne tuotantoyhtiön ihmisiä, mutta silleen voin sanoa, että se kyllä tuottaa melkeinpä laadukkaimmat dokumentit. Itselläni “suhteet”on toisessa kaupungissa kuin Helsingissä, mutta toki tekee Helsingin alan henkilöiden kanssa paljon yhteistyötä, mutta ongelma on se, että se on entinen työpaikkani ja en halua siellä ihmisten tietävän diagnoosistani, mieheni on vielä töissä siinä samaisessa paikassa missä minkäkin olin aikoinani.
Minusta ei ole oikein muuta apua kuin esim. vinkata juuri laadukas tuotantoyhtiö tai antaa vaikka ideoita tai jotain. Jos kyseinen dokkari tulisi, ehkä jonkun pienen haastattelun tai vastaavan vois antaa, mutta kasvoja en uskalla antaa, ainakaan vielä.
Tuo kansainvälisyys olisi hieno homma. Esim. nyt kun on ollut paljon pakolaisia olen varma, että siellä on paljon traumaoirehdintaa, mutta he eivät tiedä näitä termejä.
Tälleen markkinoinnin kannalta aihehan on mediaseksikäs kuin mikä, varsinkin jos on joku oikea DID-potilas. Eli varmasti ihmisillä ois kiinnostusta katsoa.
Aikoinaanhan tuli leffa nimeltä Sybil (1976) kertoi tositarinaa naisesta jolla oli monta persoonaa. leffaa kauhisteltiin jenkeissä ja moni mietti, että entä jos itselläkin on persoona mistä ei vaan tiedä. En tiedä oletko nähnyt leffan? Itse katsoin sen muutamaankin otteesen, mutta poistin koneelta kun ahdistuin siitä niin paljon. Siitä naisesta on kirjoitettu kirjakin, mutta en ole lukenut sitä.
Oli niin kamala se naisen tarina niin selvittelin vähän taustoja ja oli kritiikkiä, että leffa olis osaks vähän valetta.
Mutta kiinnostusta se herätti ainakin.
Minun tarinani on ehkä siitä mielenkiintoinen, että miehelläni on myös dissosatiivinen häiriö. Sai sen heti kun puhui psykiatrille. Hän ei vaan suostu myöntämään, että olisi minkäänlaista ongelmaa olemassa 😀
Joten meitä on samassa taloudessa kaksi dissoa.
En ole muuten vielä tilannut teidän tekemää kirjaa, mutta pistän heti sen tilaukseen kun saan rahaa eli ensi viikolla.