Minulle trauma on ollut aina kehossa. Se on tullut läpi mm lukuisina kipuina, kouristuksina, tunnottomuuksina, turvotuksina, puolihalvaantumisina, paineina, syväväsymisenä ja tajunnanmenettämisinä. Se on ollut läsnä arjessa niin kauan kuin muistan. Se on ollut siinä muistuttamassa itsestään ja minä olen elänyt sen kanssa rinnakkaiseloa.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 5 vuotta, kolmella eri terapeutilla. Ensimmäisessä löysin sanan trauma (tapahtui 90-luvulla) ja toisessa olin päättänyt käsitellä tämän trauman pois elämästäni. Halusin traumamuistot ulos itsestäni ja olin valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Teimme paljon EMDR:ää, jonka seurauksena traumatisoiduin uudelleen ja löysin itseni vielä aiempaa kaaottisemmista olotiloista! Välillä luulin kuolevani, koska kouristukset ja sydänalan kivut olivat niin hurjia. Tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu, mutta en tiennyt muusta.

Kolmannen kanssa jouduin pysähtymään. Hän ei suostunut kiirehtimään vaikka rauhallinen tahti terapiassa ärsytti minua suunnattomasti ensi alkuun. Lähdin mukaan tähän hitaaseen muutosprosessiin, koska terapeutti herätti minussa jonkinlaista luottamusta. Olin myös jo siihen mennessä tajunnut, että yksin en tästä selviä enää.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä terapeuttien käyttämä sanonta sietokyvyn ikkuna tarkoittaa. Sietokykyähän minulla on kyllä ollut riittävästi, elämä on ollut pelkkää sietämistä ja selviytymistä, mutta todellinen sietokyky tarkoittaakin sitä, että pystyn kokemaan traumatunteita itsessäni ilman, että menetän puhe-, ajattelu-, ja havannointikykyäni niiden pamahtaessa päälle. Opin, että aiempi määritelmäni elämän sietämisestä tarkoittikin minulle kaiken jättämistä, dissosioimista pois tästä hetkestä. Jätin ne kehokivut tänne ja eristin itseni muualle mukavampiin maisemiin mieleni avulla.

Terapiaistunnoissa minulla on ollut tarjota erilaisten tilojen kuvailua terapeutille. Tilat ovat muuntuneet eri-ikäisten lasten ja nuorten ääniksi sen myötä, kun niitä on puhuttu läpi aina uudestaan ja uudestaan. Minun reaktioni ääniin on muuntunut alun kauhistumisesta hyvin empaattiseksi. En osaa sanoa tarkalleen, miten tämä prosessi on tapahtunut. Olemme piirtäneet lukemattomia kaavioita taululle yrittäen piirtämisen ja nimeämisen avulla yhdistää eri kehon tiloja eri puoliin minussa sekä eri puolien reaktioita toisiin puoliin. Tilat ovat siirtyneet taululta uniin. Arjessa yksin ollessani olen oppinut havannoimaan kehollisia traumatiloja uudelleen. Ne eivät enää ole pelkkää paniikkia vaan niillä on nimi, merkitys ja jopa sanomakin minulle. Olen oppinut myös hallitsemaan näitä tiloja! Hitaus on kannattanut; olen oppinut arvostamaan sitä, että pystyn käsittelemään traumaa siinä sietokyvyn ikkunassa ja että se käsittely auttaa oikeasti muuntamaan traumaa.

Tänä syksynä löysin liike-ja tanssiterapian, minkä avulla saan yhdistettyä kehoa ja mieltä taas uudella tapaa. Improvisoidussa tanssissa joudun tiloihin, mitkä on tuttuja ennestään, kuten viimeksi semmoiseen kohtaan mielessäni missä on läsnä lamaannus ja paniikki yhtäaikaa. Reaktioni siihen on ollut aina se, että jämähdän, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. Käpertyäkö rullalle vai lähteä karkuun? Liikkeen avulla annan kehoni löytää itsestään ratkaisun tilanteeseen, mikä viimeksi oli pikku hiljainen liike lähtien sormista, jotka tunnustelevat ympäristöä ja päätyen siihen, että uskallan  liikkua ja huomaan, että mitään kauheaa ei tapahdukaan!

Trauma on syvällä meissä mutta niin on myös parantava ja eheyttävä voima ja tieto. On vain saatava oikeanlaista apua niin keho, mieli ja aivot alkavat muuntua kohden uutta. Vanhat rakenteet jäävät ja uutta elämää syntyy meissä. Vaikka matka jatkuukin tästä vielä kohden uusia uskalluksia kohdata traumaa, niin voin jo tässä vaiheessa matkaa sanoa, että se kannatti!

Kuulisimme mielellään sinun matkakertomuksiasi! Kirjoita meille, vaikka vieraspostaus. Kirjoittaminen on myös hyvää terapiaa.

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista
ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi