Olen väsynyt. Olen aivan helvetin väsynyt. Olen väsynyt, vihainen, pettynyt, turhautunut, turta, ehkä jopa katkera.

Että mihinkö?

Siihen, että tässä yhteiskunnassa on niin saatanan vaikea saada apua.

Opiskelen ammattiin, joka on yksi arvostetuimmista kulttuuristamme. Opiskelupaikan saaminen on vaikeaa, eikä monikaan alalle haluava pääse sinne koskaan. Minulla on sellainen tilanne, että opinnoistani puuttuu enää yksi osa, työharjoittelu, ja sitten valmistuisin ammattiini. Kuvittelin suunnitelmieni pitävän ja suorittavani harjoittelun aikataulussani.

Toisinaan elämä kuitenkin menee niin, ettei sitä voi suunnitella ja ennustaa. Keväällä, pari kuukautta psykoterapian aloittamisen jälkeen löysin itseni läheltä tilaa, jota kutsutaan mental breakdowniksi. Ystävieni ja terapeuttini viitoittamana päätin jäädä sairauslomalle.

Kuvittelin sen olevan helppoa. Optimistesti marssin terveyskeskukseen yleislääkärin vastaanotolle ja esitin asiani. Järkytyksekseni sain todeta, ettei minua ymmärretä. Kahden tapaamisen jälkeen mieleeni jäivät kohtaamattomuuden kokemukset, lääkepropaganda ja karmivat lauseet ”Sairausloma ei paranna ihmistä, ei varsinkaan näissä psyykkisissä tapauksissa”, ”Työ on terapiaa, ei kannata jäädä pitkäksi aikaa kotiin makaamaan”.

Toivon, etten päädy tämän lääkärin luokse enää koskaan.

Sain kuitenkin kaksi kuukautta sairauslomaa, kuukaudeksi kerrallaan. Seuraavaksi yleislääkäri passitti minut psykiatrin käsiin, mutta sitä ennen oli tavattava sairaanhoitaja mielenterveyskeskuksessa, koska psykiatrille ei voi suoraan päästä. Sairaanhoitajan tapaamisesta minulla ei ole mitään huonoa kerrottavaa, päinvastoin. Koin tulleeni kohdatuksi ja nähdyksi. Tilanteeni ymmärrettiin väliaikaiseksi ja hän uskoi minun toipuvan, kunhan saan tarpeeksi aikaa toipua ja käsitellä rauhassa epävakaista psyykettäni, joka on muodostunut sellaiseksi lapsuudesta lähtien. Poistuin mielenterveyskeskuksesta hymyillen ja toiveikkaana tulevaisuudestani.

Parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen taas sekoitti pakan toistamiseen. Toki hän vaikutti kuuntelevan minua tarkkaavaisesti, hän osasi tehdä tarkkoja kysymyksiä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, dissosiaatiosta ja derealisaatiosta. Mutta hän tokaisi suoraan, ettei Kela suosi diagnoosiani sairauspäivärahan myöntämisissä. Hän arveli minun menevän luokkaan kaksi, eli olevani osittain työkykyinen, kun pitäisi olla luokassa kolme, jotta sairausloman edellytykset täyttyisivät. Kiemurtelevan koukeroisessa dialogissamme onnistuin ymmärtämään, että Kela saattaisi olla armollisempi, jos minulla olisi diagnoosina masennus. Se taas edellyttäisi, että minun on otettava masennuslääkkeitä, joista olin tähän mennessä kieltäytynyt. Tein sen minkä pieni ihminen tekee byrokraattisessa systeemissä voidakseen elää jotenkuten inhimillistä elämää: valehtelin suostuvani lääkitykseen. Psykiatri kirjoitti minulle reseptin Voxraa. Hain lääkkeet myöhemmin apteekista, mutta jätin ne pakettiin. Minä ja terapeuttini olemme tietämättömiä siitä, valvotaanko lääkkeiden noutamista Kelan puolelta. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä, joten hain 25,50 euron lääkkeet. Ajattelen vain mielisairaalan seinien puuttuvan ympäriltäni, olenhan pakkolääkityksen alaisena kiristys ja kuristus seuranani.

Sain siis toisen diagnoosin. Psykiatri sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei Kela myönnä sairauspäivärahaa. Odotusaika olisi neljästä kuuteen viikkoa. Lähdin hämmentyneenä odottamaan päätöstä, joka vaikutti erittäin pessimistiseltä ja tuhoon tuomitulta.

Olen väsynyt siihen, että minusta, mielenterveyspotilaasta, nähdään vain pinta. Edellisessä B-lausunnossani lukee, että olen siististi pukeutunut nainen, johon saa helposti kontaktin, joka ei vaikuta psykoottiselta, vaikkakin on hieman jähmeä ja tunneilmaisultaan niukka. Minusta tuntuu, että tapauksessani tuijotetaan vain pinnallisia seikkoja, kuten sitä, että olen viisi vuotta opiskellut arvostettua yliopistotutkintoa, ahertanut ja suorittanut enemmän kuin keskivertoihminen, osaan pukeutua tyylikkäästi ja kauniisti, vaikutan hallitsevan itseäni, osaan keskustella, kykenen abstraktiin ja älykkääseen itseilmaisuun ja puhumaan psykiatrian kieltä.

Minusta tuntuu, ettei minua uskota ja oteta todesta kun kerron dissosiaatiosta, psykoosinkaltaisista oireista, sosiaalisesta eristäytymisestäni, itsetuhoajatuksistani. Ne menevät ohi, niillä ei ole mitään painoarvoa, ne eivät ole osa jaettua todellisuutta kun istun valkoisessa vastaanottohuoneessa jalat ristittynä, hame siististi, kädet sievästi sylissä ja kerron vakaalla ja rauhallisella äänellä millaista se on kun tunnen etten ole olemassa. Eihän kukaan noin älykäs, kyvykäs ja kaunis voi olla sellaisessa tilassa!

Haluan kysyä, miksi Suomessa täytyy olla ulkoisesti katsottuna aivan pohjalla, jotta voi saada apua. Tämä fakta saa minut suuttumaan ja kokemaan epäoikeudenmukaisuutta. Koen olevani väliinputoaja, laatikoihin ja kategorioihin kuulumaton; se, joka vain nopeasti työnnetään takaisin oravanpyörään pyörimään ikuista kuolemankarusellia.

Kun minä vain pyysin hetkeksi lupaa poistua siitä helvetistä ja levätä, jotta voisin palata takaisin yhteiskuntaan terveenä, jaksavana ja elinvoimaisena ihmisenä ja työntekijänä. Koska se minä haluan olla ja koen pohjimmiltani olevani; en tukijärjestelmää häikäilemättömästi hyväksikäyttävä vapaamatkustaja.

Kysyn edelleen, että mikä helvetin sosiaalidemokraattinen järjestelmä tämä muka on, jossa empatia, myötätunto ja välittäminen ovat vain pelkkiä kauniita korulauseita virkamiesten papereissa. Missä ovat konkreettiset teot heikoimpien auttamiseksi? Minäkin, minäkin olen yksi heikoimmista tällä hetkellä. Et ehkä ajattelisi niin jos tulisin sinua kadulla vastaan suorine ryhteineni ja huulipunineni, jos näkisit millaisia kykyjä ja taitoja minulla on, jos näkisit minut kun olen parhaimmillani ja nauran, mutta minä se olen. Minä se olen.

Minä tarvitsen apua ja toivon ja haluan sitä epätoivoisesti. Olen vain väsynyt mentaalisiin ja behavioraalisiin akrobatiatemppuihin, joihin minun on venyttävä kerta toisensa jälkeen hakiessani apua ja kun yritän aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa monen eri alan asiantuntijan, jotta minua uskottaisiin, että minulla ei ole kaikki hyvin ja minä en jaksa enää. Kun liioittelen, puheeni käsitetään väärin ja psykoottisuus saa vallan keskustelussa, ja kun olen rehellinen, se on laimeaa, ei-kiinnostavaa, ei-tärkeää, ei-tarpeeksi-vakavaa, ei-kriteerit-täyttävää, ei-totta. Tunnen jatkuvasti: mikään ei riitä. En osaa pelata tätä sairasta peliä oikein. En tunne systeemiä tarpeeksi, siksi kuljen sokkona eteenpäin. Olen oikeussalin todistaja, joka ei jaksa enää sanoa sanaakaan puolueelliselle lautakunnalle, joka on jo omasta mielestään kuullut tarpeeksi.

Minusta tuntuu, että minun on seuraavaksi yritettävä itsemurhaa, jotta voisin siirtyä Kelan asteikolla luokkaan kolme: työkyvytön. Silloin, vasta silloin, voisin saada sairauslomani.

by Mielenterveyden kandidaatti,
yksi kirjamme lukijoista