Olisi hienoa, jos tämä meidän kirja herättäisi lukijoissa halun samaistua siihen mielettömään voimaan, mikä traumatisoituneilla ja muuten rankan todellisuuden kanssa elävillä on! Kun pää ja keho on niin vitun sekaisin ja usein, tarvitaan voimaa, sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, jotta silti jaksaa ja pystyy mennä eteen päin. Heikkoudella siihen ei kykene.

Olen aina karsastanut sitä, kun sanotaan, että trauma on tie todelliseen vapauteen. Mieluummin olisin valinnut polkuni vapauteen toisin! Kuitenkin viime vuosina, sen seurauksena kun olen saanut tukea vihdoin parantumiseeni, olen alkanut ymmärtämään mitä sanonnan takana on.

Vapaus, onnellisuus, rauha, rakkaus jne liitetään usein siihen, että elämä on ihanaa ja vailla pelkoja. Jotenkin vain siirrytään semmoiseen pumpulielämään ja jätetään skeida taakse. Mutta se ei taida tapahtua noin. Trauma ja vapaus kulkevat käsi kädessä sen takia, että trauman luoman äärimmäisten haasteiden vuoksi on oikeasti opeteltava keinoja, jotka auttavat vapautumaan pelkojen ja takaumien tavasta hallita kehoa. Ja sen kautta siirrytään siihen todelliseen vapauteen ja kykyyn valita vapaus silloin kun skeida iskee päälle.

Keskiverto kaduntallaajalle elämä ei ole niin äärimmäistä. Traumatisoituneelle se on. Hermosto on viritetty raskauteen ja turvattomuuteen. Mieli hallitsee arkea ja luo todellisuutta omalla selviytymismekanismillaan. Aivot on viritetty siihen, että uhkat havaitaan ajoissa ja pakene/taistele mekanismilla pelastutaan. Tietyt kaavat toistuvat vuosia ja vuosia, ja pelkoihin ei ehdi reagoida ennen kuin ne pamahtaa päälle.

On tehtävä täydellinen ja äärimmäinen suunnanmuutos. Yksi päivä ei niin kauan sitten heräsin vihdoin siihen, että sanoin itselleni isoon ääneen, että vittu en halua kärsiä enää yhtään! Nyt riittää! Tuohon toteamukseen päästäkseni olen joutunut tekemään työtä päivittäin ja välillä tunneittain itseni kanssa. Olemaan hereillä. Tarkkailemaan itseä ja reaktioita, tunnistamaan itseäni ja hyväksymään itseni ja kaikki osani. Päättämään, että minä paranen. Minä saan kaiken tämän haltuun. Tämä on minun traumani.

Alussa saatoin joutua takaumaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten se tippui kahteen viikkoon, siitä päiviin, siitä tunteihin ja nyt pyrin siihen, että pääsen pois pelkotiloista, sekavuustiloista, katoamisista ja dissoamisesta noin max puolessa tunnissa, välillä menee 15 minuuttiin ja joskus jopa kahteen. En aina tajua kuinka paljon voimaa ja rakkautta tämä vaatii. Kun sen yhtäkkiä ymmärtää ja saa siihen vahvistusta muilta, jotka ymmärtävät tämän tien vaativuuden, sitä ikään kuin herää omaan todelliseen voimaan!

Traumatisoitunut oppii ymmärtämään omia aivojaan, omaa käyttäytymistään, olemaan samaistumatta enää niihin uskomuksiin, jotka on aikoinaan itsestä luonut ja jotka ovat yleensä hyvin negatiivisia. Oppii kohtaamaan pelkonsa ja epävarmuutensa ja valitsemaan vaikeissakin tilanteissa oikein. Oppii olemaan antamatta periksi. WAU! On hyvin epätavallista tässä maailmassa, että ihmiset menevät näin syvälle kasvussaan ja ihmissuhteissa. Me menemme ja siksi meidän on oltava todella tietoisia siitä, kuinka paljon viisautta ja voimaa voimme antaa takaisin maailmalle.

Tehtävään kuuluu vielä mahdollisuus valita suunta uudelleen niin, että se uudessa todellisessa vapaudessa resonoi oikeasti omien arvojen ja omien kykyjen ja lahjojen kanssa. Toivon, että täälläkin meidän dissociation.fi sivustolla, facebookissa ja tulevissa projekteissa jaettaisiin näitä uusia visioita. Rohkeus valita uudelleen, hypätä tuntemattomaan on yhtäaikaa pelottavaa ja upeaa!  Jaetaan sitä. Vahvistetaan toisia. On aika kertoa oma traumatarina ja on aika kertoa tarina siitä, miten siitä selvisi.

Ajatuksia erittäin harmaana maanantaiaamuna, Helsingin Carousel cafessa, kun mietityttää mitä kaikkea voisimme tehdä tämän Viisi naista, sata elämää projektimme myötä. Mielenterveysasioista puhutaan niin kapeasti. Haluan, että asioista puhuttaisiin vahvemmin, laajemmin ja myönteisemmin. Agree?

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi