Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

vieraskynäpostaus by Katja