Miten kävi?

Sen jälkeen kun tulin niin sanotusti ulos kaapista, on minulta paljon kysytty sen seurauksista. Olin harkinnut esilletuloani useita vuosia ja lopulta otin sen suurimman loikan enter-painikkeen muodossa. Siitä ”klik”-äänestä lähti uskomattoman hieno dominoefekti käyntiin. Palaute, jota olen saanut, on ollut pelkästään positiivista ja kannustavaa. Olen siitä kaikesta hyvin otettu ja onnellinen. Kaikista suurin asia on kuitenkin, että olen saanut tavata tämän jälkeen paljon vertaisiani. Upeita miehiä ja naisia omilla poluillaan eri elämän tilanteissa ja vaiheissa. On ollut aivan käsittämättömän hienoa istua samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, joiden edessä minun ei tarvitse peitellä mitään. Kaikki puhuvat samaa kieltä. Sanoja ei tarvita.

Olen viimeiset kolme vuotta taistellut täydellistä erakoitumista vastaan. Dissosiaatiohäiriöni oli muutama vuosi sitten niin paha, että minua vietiin vähän väliä pillit ulvoen sairaalaan. Sain pahoja huimauskohtauksia ja muistini pätki niin pahasti, että perhejuhlissa en tunnistanut kuin aivan lähimmät sukulaiseni, vaikka olin tuntenut juhlien muutkin osallistujat vuosia.  Ahdistusta, syyllisyyttä, häpeää ja hämmennystä. Paljon helpompi eristäytyä omaan pieneen ja hallittavissa olevaan maailmaan. Onneksi asun maalla ja minulla on ollut mahdollisuus ottaa lukuisia eläinystäviä. Niiden seurassa olen saanut hieman kokea sitä läheisyyttä, mitä ihminen laumaeläimenä kaipaa. Lapsienkaan takia en tietenkään ole voinut sulkea maailmaa täysin ulos, sillä tehtäväni on kuitenkin kasvattaa eheitä yhteiskunnan jäseniä. Huomaan kuitenkin vältteleväni mm. tuttuja kauppoja, joissa saattaisin törmätä sellaisiin tuttuihin, jotka tuntevat minut, mutta minä en heitä.

Muutaman tällaisen vertaistapaamisen jälkeen havahduin siihen, että minua ei ahdista. Syyllisyys ja häpeä ovat haihtuneet. Ne ovat poissa! Haluaisin osata avata tässä kaiken, mikä on yhtäkkiä mielessäni löytänyt oman paikkansa, ja pukea sanoiksi, kuinka hienolta minusta tuntuu. Tuntuu kuin kertarysäyksellä kaikki tarve piilottelemiseen olisi hävinnyt ja nyt haluan takaisin osaksi laumaa.

Mutta siellä missä on jotain hyvää, on aina se toinenkin puoli. Olen paljon tietoisempi niistä elämäni varjopuolista, joilta dissosiaatiohäiriöni on minua yrittänyt suojata. Samalla kun iloitsen, minä suren. Mutta kuten eräs viisas ystäväni minulle kerran sanoi; suru pitää surra pois, kun surun aika on. On paljon asioita, joita pitää vielä prosessoida.

On kuitenkin upeaa liikkua ihmisten kanssa ja olla vapautunut.

Vaikka olen ollut tietoinen järjen tasolla siitä, että kaltaisiani ihmisiä on paljon, keskustellut aiheesta terapiassa ja lukenut siitä, on silti aivan eri asia kohdata toinen samanlainen, joka hengittää kanssani samaa ilmaa. Ilman näitä kohtaamisia tarpoisin paljon hitaammin tässä kestävyyslajissa nimeltään eheytyminen. Olisiko se ensinkään mahdollinen päämäärä ilman tämän kaltaista vertaiskokemusta?

Haluan kuitenkin sanoa teille, jotka juuri nyt pohditte ulos tuloa omien tarinoidenne kanssa: tehkää se harkiten. Kuunnelkaa itseänne ja kunnioittakaa myös sitä osaa teissä, joka ei siihen ole vielä valmis. Käykää asiaa läpi terapiassa. Aikaa on ja kun tämän tekee oikein, se on odotuksen väärtti.

Me emme ole yksin. Ja rohkenen jopa väittää, että yhdessä me teemme traumasta, dissosiaatiosta ja toipumisesta vielä salonkikelpoisen puheenaiheen.

Rakkautta, iloa ja valoa!

by Carita K

Pin It on Pinterest

Share This