• Kaikki vihaa sua.
  • Miten sä saatatkin olla noin tyhmä?
  • Älä pelkää, ei tapahdu mitään pahaa.
  • Muistatko mitä viimeksikin tapahtui, miten muka ikinä voisit luottaa kehenkään?
  • Lattialla on punainen huivi, miksi se on siinä?
  • Mene helvettiin siitä niin kuin olisit jo!

 

Pääni on tauotta täynnä meteliä. Olen kuullut ääniä niin kauan kuin muistan. Sanoisin, että äänet tulevat pääni ulkopuolelta, mutta ne eivät tunnu yhtä selkeästi ympäristön ääniltä kuin vaikka ihmisten puhe. En kuvittele, että minua lähestyvät avaruuden valtiaat tai pahat voimat, vaan tiedän, että kyse on pinnalle pyrkivistä traumoista. Äänet eivät siis ole samanlaisia kuin psykoosipotilailla, jotka ilmeisesti kuvittelevat kuulevansa esimerkiksi televisiosta itselleen suunnattuja viestejä. Minä kuulen vain menneisyyden kaikuja.

Äänet ovat yksi arkipäivääni eniten häiritseviä asioita. Ne haittaavat keskittymistä, muistamista, työntekoa ja mielialaa. Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän pääni sisällä kuohuu ja kiehuu. Erityisen paljon äänet haittaavat nukkumista. Mielen rauhoittamiseen menee vähimmilläänkin tunnin verran joka ilta.

Yhtä eniten esiintyvistä äänistäni nimitän Kertojaksi. Kertojan puhe on tunnesävyltään enimmäkseen neutraalia ja se keskittyy kuvaamaan arkipäivän tapahtumia. Kertoja sinuttelee minua ja antaa minulle jatkuvasti ohjeita. – Älä ota sitä maitopurkkia, ota mieluummin vettä. – Huomasitko, että et muistanut siivota? – Maija oli sinulle varmaankin vihainen, mitä aiot tehdä asialle?

Luulen, että Kertojan tehtävä on huolehtia siitä, että en kohtaa arjessani uhkaavia tai yllättäviä tapahtumia.

Muita kuulemiani ääniä ovat esimerkiksi syyttelevä, vihainen mies (pahantekijään samastuva osa) ja huolehtiva, välittävä pieni poika (ystävä silloin, kun ketään muuta ystävää ei ole).

Ei ole relevantti kysymys, ovatko äänet todellisia vai eivät. Ne kertovat omaa sanomaansa ja niillä on tarkoitus, vaikka muut eivät niitä kuulekaan. Jokainen ääni kuuluu omalle persoonan osalleen, ja jokaisella osalla on sama tehtävä, joka toteutuu eri tavoilla: suojella minua.

Sen mukaan, mitä nykyisin tiedämme traumatisoitumisen vaikutuksesta persoonallisuuteen, äänten kuulemisessa ei ole mitään epätavallista. Äänten kuuleminen on oire jostain tai ihmisen ominaisuus, ei sairaus itsessään. Joissain kulttuureissa äänien kuulemista pidetään tavanomaisena arkipäivän ilmiönä. Näistä rauhoittavista tiedoista huolimatta koen äänien häiritsevän jokapäiväistä elämääni, mutta tiedän, että ajan ja traumoista toipumisen myötä äänet tulevat häviämään. Minun tulee vain ensin oppia ja hyväksyä se, mitä sanottavaa niillä on.

Jos haluat tietää lisää äänien ja trauman yhteydestä, voit katsoa vaikkapa upean Eleanor Longdenin puheen Ted Talksissa (https://www.youtube.com/watch?v=syjEN3peCJw) (Learning from the voices in my head). Suomen Moniääniset ry. (http://www.moniaaniset.fi/)  tekee myös hyvää työtä ääniä kuulevien puolesta, samoin kuin ihana oma dissosiatioyhteisömmekin 😊

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2