Yksinolo. Hiljainen asunto. Olenko edes olemassa? Vakuuttelen itselleni, että olen. Olen täällä tässä tilassa, juuri nyt. Mutta kukaan ei näe minua. Kukaan ei kuule kuiskaustani. Olen olemassa juuri nyt vain itselleni. Käyn katsomassa peilistä. En näe mitään. Äkkiä vettä kasvoille. Tunnen kyllä veden, se on märkää, mutta onko se kylmää vai kuumaa? En tiedä. Mitä kello on? En yhtäkkiä osaa kelloa. Katson ikkunasta ulos. On pimeää. Olisikohan ilta? Olenko edes syönyt tänään? Ihmisen kuuluu syödä. Kävelen jääkaapille ja avaan oven.Katson ruokaa inhoten. Kuvotus saa minut perääntymään ja sulkemaan jääkaapin oven. En vaan voi ottaa sieltä mitään.

Ahdistus kasvaa ja kasvaa kuin iso, musta mörkö. Jos en äkkiä tee jotakin, niin mörkö syö minut! Nyt on tartuttava äkkiä toimeen ja tapettava tuo kammottava mörkö. Löydän terän ja käyn mörön kimppuun kuin ritari miekkansa kanssa. Mörkö haavoittuu. Ritari katoaa. Mörkö katoaa. Olenkin taas yksin.

Täysi hiljaisuus vallitsee ja tunnen itseni yhtäkkiä ihan pieneksi. Itkisin jos uskaltaisin, mutta en päästä pienintäkään ääntä. Katson viiltoja käsissäni enkä voi käsittää. Kuka tämän teki? Mörkö? Jonkun täytyy auttaa pikkuista. Viedä hoidettavaksi, pitää huolta. Reipas auttaja-minä ryhtyy hommiin. Löydän itseni päivystyksestä. Haavat tikataan kiinni ilman puudutusta. Onneksi osaan tarvittaessa olla tuntematta kipua.

Sulkeudun kuoreeni. Hoitajat kyselevät jotakin. En osaa vastata, tai pikemminkin en pysty. Olen lukossa. Turvassa omassa kuoressa. Kuulen hoitajan toteavan, että ”taidat olla ihan jossakin muualla”. Kyllä! Kerrankin hoitaja on oikeassa! Hoitaja sanoo olevansa keinoton, ei tiedä miten auttaa minua. En minäkään tiedä.

Lopulta saan unilääkkeitä kouraan ja kehoitetaan selviämään niiden avulla viikonlopun yli. Lähden kävelemään kotiin. Nyt taitaa olla yö. On kai kylmä, mutta se ei haittaa. Kuljen takki auki.

Kotona otan kaikki lääkkeet, jotka siis tarkoitettu otettavaksi, ja menen peiton alle piiloon. Laitan musiikkia. Mietin, että olen elossa, koska kuulen musiikin. Tartun tähän ajatukseen kiinni. Kuuntelen ja tunnen suurta helpotusta. Minä kuulen. Siis olen. Suljen silmät ja nukahdan.

Aamulla huomaan siteet ja tikit. Mörköjahti johtikin siihen, että vahingoitin itseäni. Ahdistus ja dissosiaatio saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi tehdä.  Minä olen itseni pahin vihollinen.

Mutta nyt on uusi päivä. Vaan taas on edessä päivä yksinäisyyttä, jonka vakaasti aion kuitenkin tällä kertaa päihittää. Siivoan ja järjestelen hurjaa tahtia. Aivot tuntuvat käyvän pikakelauksella, liikkeeni ovat nopeita ja ajatukset vilisevät ohi, niin etten edes kuule niistä puoliakaan. Laita legoja värijärjestykseen ym. ”tärkeää”, kunnes havahdun. Kello on 22. Olen ”siivonnut” 14h., mutta koti on sotkuisempi kuin aloittaessani. En muista päivästä yhtään mitään.

Yksinäisyys ja dissosiaatio voitti tällä kertaa 2-0, mutta minä jatkan taistelua. Päivä kerrallaan.

Kirjoittaja:

Olivia, yksi Viisi naista, sata elämää kirjan kirjoittajista

Olivia_profiili_pienempi