Kirjoitukseni inspiraationa on SatuM:n blogitekstin (11.6.2017) kuvitus Tove Janssonin näkymättömästä lapsesta, Ninnistä. Ihminen on sekä kehollinen että mielellinen kokonaisuus, ja väkivalta voi kohdistua kumpaan vain – tai kumpaankin. Väkivallan jäljet voivat olla yhtä syvät.

Kerron emotionaalisesta tyhjyydestä ja ulkopuolisuudesta. Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa pöydässä on viisi lautasta mutta vain neljä ruokailijaa, valokuvassa on viisi hahmoa mutta vain neljät kasvot. Miltä näyttää näkymättömyys?

Tarina voi hyvin alkaa Ninnistä. Ninnillä oli julma täti, joka oli jättänyt hänet kokonaan huomiotta tai joka huomioi häntä vain ironisesti ja pilkallisesi puhutellen. Olemattomaksi tekeminen, toisen täydellinen huomiotta jättäminen tai verbaalinen kaltoinkohtelu ovat väkivaltaa ilman näkyviä mustelmia. Ei liene sattumaa, että puhutaan viiltävästä ironiasta? Sanatkin ovat teriä, jotka saavat veret virtaamaan.

Mitä emotionaalinen kaltoinkohtelu ja hylkääminen voi olla? Se voi olla sitä, että kukaan ei ojenna käsiään ottaakseen syliin, tai hymyile, kun katsot päin. Ei ole toista peittoa, jonka alle hiipiä, kun pelkää. Kukaan ei ole ylpeä, kun suoriudut hienosti. Hylkääminen voi tarkoittaa, että et kerro, vaikka satutat itsesi. Sitä kokee, kun kukaan ei ole tukemassa ja ymmärtämässä, kun kasvat. Nöyryytetyksi tulet, kun itseäsi arvioidaan kolmantena persoonana tilanteessa, jossa olet itse mukana – mutta et muille läsnä.

Entä jos kukaan ei kerro tai osoita rakastavasi sinua, eikä kukaan kysy, miltä sinusta tuntuu? Sinun nimeäsi ei esiinny perheen muistojenkirjassa. Lähdet illalla kotiin kesken leikkien, koska muilla lapsilla on kotiintuloaika. Olet tyhjä paikka viidennen lautasen ääressä. Kysyt: enkö ole tarpeeksi arvokas katsottavaksi, koskettavaksi, edes lyötäväksi?

Ihmisestä kasvaa ehjä vain yhteydessä toiseen. Kun syliä ja sanoja ei ole, rusahtaa rikki. Lapsena saamaansa kohtelua pitää odotuksenmukaisena ja ansaittuna. Lapsekkaassa mielessäni minäkin olen itse ollut huono, paha ja arvoton. Pahimmat tunteet olen lokeroinut pois tietoisuudesta ja ryhtynyt elämään keinoelämää, jossa oma arvo on joka ikinen päivä erikseen lunastettava: uupumattomalla opiskelulla, työnteolla, urheilulla, alistumisella ja kiltteydellä.

Minä olen kokenut aallonpohjan, kun täydellisyys yhtäkkiä hajosi palasiksi uupumuksesta. Tämä on kuitenkin ollut piste, joka on samaan aikaan sekä lohduton että täynnä toivoa. Hyvässä terapiassa mielen lokerot avautuvat. Tulee esille se kriitikko, joka on alituisesti piiskannut urheammaksi, ja viha, joka on aina kohdistunut vain itseen. Tulee esille pieniä ja nuoria osia, ja niiden mukana kaikki ne tuskalliset tunteet, joita ei lapsena pystynyt kokemaan. Terapia on pitkä surutyö. Se on syvää surua kaikesta, mitä ei ollut. Toivo tulee siitä, että työtä ei enää tarvitse tehdä yksin.

Me kaikki olemme näyttämöllä, esillä jo tai tulossa esille, eikä ole väliä kuka kirjoittaa, kertoo tai kuljettaa meidät eläviksi.” (Riitta Jalonen 2016, Kirkkaus, s. 315, Tammi.)

 

Iiris