Seksuaaliväkivalta missä tahansa muodossaan rikkoo ihmisen syvintä ydintä, josta vaikutukset heijastuvat laajasti kaikille elämän osa-alueille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa joutuu kokemaan väkivaltaa, sitä kokonaisvaltaisemmin se muovaa ihmisen kehittyvää persoonallisuutta ja käsitystä ympäröivästä maailmasta.
Oma kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta alkoi ollessani alakoululainen ja loppui, kun olin teini-iässä. Tekijänä oli minua muutamaa vuotta vanhempi poika, joka oli äitini uuden kumppanin lapsi. Kun äitini ja tämän miehen eron seurauksena hyväksikäyttö loppui, pystyin lopulta paljastamaan perhehelvetin, jossa olin elänyt. Tuolloin monet kysyivät minulta, kuinka oli mahdollista, että tuollaisia asioita oli voinut tapahtua kenenkään tietämättä. Miksi en ollut puhunut aiemmin? Miksi en ollut huutanut apua hyväksikäytön hetkinä? Vuosia sitten en osannut vastata niille, jotka noita kysymyksiä esittivät.
Hyväksikäyttö on mielelle niin käsittämätön ja järjetön kokemus, että siihen liittyviin kysymyksiin on vaikea löytää loogisia ja yksiselitteisiä vastauksia. Mutta tärkeimpänä mielessäni oli kysymys, jonka olin itselleni vuosien varrella esittänyt satoja kertoja: Oliko minun omaa syytäni, että noin hirveitä asioita oli tapahtunut juuri minulle?

Oman terapiani avulla ja Internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani, olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalista hyväksikäyttöä voi tapahtua vain, jos useampi ehto uhrissa, tekijässä ja perheen sisäisessä dynamiikassa täyttyvät yhtä aikaisesti. Vastuu rikoksesta on aina tekijällä, mutta muun muassa uhrin täyttymättömät emotionaaliset tarpeet voivat tehdä hänestä alttiimman hyväksikäytön kokemuksille.
Itse olin kuin oppikirjaesimerkki emotionaalisesti epävarmasta lapsesta. En kuitenkaan ollut syntynyt sellaiseksi. Olin ulospäinsuuntautunut ja sanavalmis lapsi ennen biologisten vanhempieni eroa. Mutta hiljalleen muutuin epävarmaksi ja alistuneeksi heidän eronsa jälkeen; erityisesti sitten, kun äiti oli löytänyt uuden kumppanin. Tuntui, etten ollut olemassa enää kenellekään: Isä ei asunut enää kanssani, vaikka mieluummin olisin vanhempien erotessa jäänyt hänen luokseen. Se ei vain matkatyön takia ollut mahdollista. Ja äitini oli uppoutunut uuteen parisuhteeseensa, minä lähinnä pyörin jaloissa pakollisena pahana. Minun tarpeeni olivat hyvin toissijaisia. Minut sai jättää yksin illaksi ja yöksi kotiin, jos äiti halusi lähteä ulos miesystävänsä kanssa. Jos pelkäsin, hoitajaksi saattoi valikoitua kenen tahansa baarikaverin lapsi tai tuttava.
Hyväksikäyttäjäni sen sijaan oli narsisti-isän kasvattama lapsi, joka varmasti haistoi kilometrin päähän minun heiveröisyyteni. Hän ensitöikseen omi itselleen leluni ja hajotti ne. Tähän ei äitini mitenkään puuttunut, joten ei auttanut kuin sopeutua. Leikeissä olin aina jotenkin selittämättömästi alakynnessä, olin aina se tyhmä ja osaamaton. Enkä pian enää edes olettanut, että kukaan ottaisi minua tai ajatuksiani vakavasti.
Jossain vaiheessa vain huomasin, että leikkeihin oli ilmaantunut outoja piirteitä. Leikeissä piti riisua itsensä alasti ja antaa toisen koskettaa itseä. Tai sitten itse kosketin häntä. Leikki ahdisti, mutta silti siinä oli jotakin jännää. Vaikka se tuntui huonolta ja pahalta, tulin kuitenkin toisen ihmisen näkemäksi. Olin hänelle olemassa, vaikkakin sitten kaikkein hirveimmällä mahdollisella tavalla minun oman mielenterveyteni kannalta katseltuna. Yhteinen salaisuus yhdisti minut tiiviisti hyväksikäyttäjääni, jollain tasolla kai tarvitsin sitä. Koin, ettei minulla ollut yhteyttä keneenkään toiseen ihmiseen.
Kun äitini oli minut jättänyt muutettuaan ulkomaille, hyväksikäytön luonne muuttui. Kun viimeinenkin toivo turvasta oli mennyt, hyväksikäytöstä oli leikki kaukana. Siitä tuli lähes joka öinen helvetti, sisältäen joko ihan fyysistä kontaktia, seksuaalisesti ahdistelevia tekstiviestejä tai molempia. Enää ei rikottu minun lelujani tai varastettu säästämiäni viikkorahoja. Hän siirtyi rikkomaan minun mieltäni ja kehoani, sekä varasti lapsuuteni viimeisetkin rippeet.

On mahdotonta yhteen tekstiin eritellä kaikkia vaikutuksia, joita nuo vuodet ovat minuun jättäneet. Mutta selkeimpänä haittana on varmasti hirveä ja kaiken kattava häpeän tunne omasta itsestäni. Koen aina olevani jollain selittämättömällä tavalla huonompi kuin muut. Minun ajatukseni ovat huonompia kuin toisten. Olen rumempi kuin kaikki muut. Olen tyhmempi kuin kukaan. Pitkään ajattelin olevani heikompi kuin muut, koska välillä on vaikeuksia jaksaa selvitä ihan perusarjesta. Kun kaikki muutkin jaksavat opiskella ja käydä vielä töissä, minunkin kuuluisi jaksaa. Mutta kun en vain jaksa.
Valtava häpeän kokemus kytkeytyy vahvasti myös seksuaalisuuteen, joka hyväksikäytön seurauksena on rakentunut vinoon. Seksuaalisuuden portaat on ainakin omalla kohdallani kuin huussin raput: askelmia puuttuu sieltä täältä ja suurin osa on väärässä järjestyksessä. Ylimmälle portaalle on menty perse edellä. Siitä seuraa valtava outouden kokemus, kun tie seksuaaliseen läheisyyteen ei ole kulkenut tavanomaisia reittejä.
En koskaan ole tiennyt, mitä vastaisin, jos joku kysyisi, milloin olen aloittanut seksielämän. Kukaan ei tahtoisi kuulla, että kehoni on aloittanut seksin minun ollessa lapsi. Mieleni on aloittanut seksin täysi-ikäisenä, mutta keho ei ollutkaan enää mukana tuntevana itsenään. Hyväksikäytön jäljiltä oma keho oli kuin muovailuvahaa, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun. Mielen ja kehon yhteistyö löytyi kunnolla vasta muutamia vuosia sitten. Mutta ei taida olla uskottavaa, jos väittäisin ensimmäisen seksikertani olleen vasta sen jälkeen, kun olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Mutta minulle se silti on se oikein totuus.

Ei voi saavuttaa aitoa läheisyyttä ihmissuhteissa, jos inhoaa itseään ja pelkää toisia ihmisiä. Vielä mahdottomammaksi se muuttuu, jos ihmissuhteeseen liittyy seksuaalinen ulottuvuus. Itse koin valtavaa ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en voinut puolisolleni olla niin sanotusti normaali seksikumppani, hyvä ja tavallinen vaimo. Sellainen läsnä oleva ja rento nainen, kankean ja ilottoman nuken sijaan. Surin, kun hän viattomana joutui osalliseksi minun likaisesta ja haisevasta rotanloukostani – rikotusta seksuaalisuudestani.
Tuskaisempana mielessä oli kuitenkin muisto siitä, ettei keho aina ole ollut tunnoton ja reagoimaton. Itseinho on edelleen valtava, kun muistan kehoni myöntyväisyydeksi tulkittavat reaktiot hyväksikäyttäjäni kosketuksille, vaikka ne tappoivat sisältäni elintärkeitä asioita. Ne kädet veivät itsekunnioitukseni, rajani, luottamukseni elämää kohtaan ja haluni elää. Tilalle ne toivat häpeän, pelon ja kyvyttömyyden iloita seksuaalisuudesta elämän voimavarana. Seksuaalisuus oli kaiketi alun perin tarkoitettu ilon aiheeksi, mutta hyväksikäytön jälkeen se oli vain musta aukko. Se oli hahmoton ja pelottava, jotain niin vaarallista ja hävettävää, ettei sitä uskaltanut lähestyä.

Hyväksikäytön seurauksena meni siis mielenterveys aika lailla kokonaisvaltaisesti. Olen ollut hyvin masentunut, itsetuhoinen, itsemurhariskissä, syömishäiriöinen, ahdistunut ja viimeisimpänä todettuna vaivana on dissosiaatiohäiriö. Olen viillellyt toisen käteni täyteen arpia, niitä löytyy myös jaloista ja lantiosta. Pahassa olossa sitä ei ymmärtänyt ajatella, että niitä joku päivä vielä katuu. Silloin tosin en ajatellut eläväni niin vanhaksi tai hyvinvoivaksi, että ehtisin arpiani katua tai harmitella.
Mielenterveyden kannalta seksuaalirikosoikeudenkäyntiprosessin aloittaminen oli hyvin kaksipiippuinen juttu. Poliisikuulustelut olivat todella raskaita. Kaikki, siis aivan todellakin kaikki, piti kertoa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Piti muistella päivämääriä ja pystyä kuvailemaan yksittäisiä seksuaalisia tekoja, jotka toistuivat hyvin samanlaisina vuosikausia. Yhtä helppoa kuin kertoa jostain tietystä työpäivästään äärimmäisellä tarkkuudella parin vuoden takaa. Sitä hyväksikäyttö minulle oli, normaalia arkea, jota vain oli elettävä. Minun elämääni, joka piti sisällään niin häpeällisiä asioita, että siihen olisi voinut kuolla. Häpeä on tunnetusti parasta liimaa, joka pitää suun supussa. Niin oli myös minun kohdallani, koin kuulustelut nöyryyttävinä. Päätin, etten enää koskaan puhuisi seksuaalisuudestani yhtään enempää ääneen kuin olin valmis häpeämättä tekemään.
Oikeusprosessini venyi kokonaisuudessaan yli vuoden mittaiseksi. Prosessi lähti liikkeelle rikosilmoituksen tekemisestä, josta se eteni lukuisiin kuulusteluihin. Itse en vaatinut hyväksikäyttäjälleni rangaistusta, ajattelin, ettei mikään raha tai rangaistus korvaisi kokemaani kärsimystä. Jälkeenpäin olen kuitenkin tyytyväinen, että vanhempani vaativat tekijälle rangaistusta. Kuulustelujen jälkeen juttu meni syyteharkintaan, jonka jälkeen tulee joko kutsu oikeudenkäyntiin tai päätös syyttämättä jättämisestä. Tapaukseni eteni oikeuteen kahdella eri rikosnimikkeellä: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä pakottaminen sukupuoliyhteyteen. Jälkimmäistä rikosnimikettä ei ole enää olemassa, vaan se on korvattu käsitteellä raiskaus. Enää ei siis ole olemassa rikosnimikettä ”lievä raiskaus”. Ja hyvä niin, sillä itse en kokenut läpikäymääni helvettiä minkään teon lievänä muotona, vaikka minua ei uhattukaan teon yhteydessä pahoinpidellä tai tappaa.
Vaikeimpana oikeusprosessin venymisessä koin sen, että piti aktiivisesti pitää tapahtumia mielessä. Päivittäin ”opiskelin” kuulustelupöytäkirjoista, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Oikeuslaitos ei ota huomioon sitä, että muistikuvat menneestä elämästä muokkautuvat jatkuvasti. Jos en muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemmin tai joku päivämäärä olisi unohtunut, minun kertomukseni todenperää olisi alettu kyseenalaistaa. Päivämäärien kanssa jouduin jo muutenkin hankaluuksiin, kun ei lapsi osaa yhdistää elämänsä tapahtumia vaikka siihen, kuka on silloin ollut Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri. Oli muutakin mietittävää elämäni hirveimpinä vuosina, kuin keksiä muistisääntöjä tapahtumahetkille, joista en koskaan ollut ajatellut kenellekään kertoa.
Oikeudenkäynti päättyi siihen, että hyväksikäyttäjäni todettiin syyllistyneen molempiin rikosnimikkeisiin. Se oli minulle valtava helpotus. Kun oikeuslaitos osoitti syyllisen, se tarkoitti, ettei kärsimykseni ollut omaa syytäni. Jos häntä ei olisi todettu syylliseksi, olisin kokenut sen epäsuoraksi viittaukseksi siitä, että minä itse olin syypää omaan pahaan olooni. Ehdottomasti paras palkinto oli kuitenkin hyväksikäyttäjäni tyrmistynyt ilme tuomiota kuunnellessa. Olen luvannut itselleni, etten sitä ilmettä unohda koskaan. Hän oli kaiketi luullut pääsevänsä kuin koira veräjästä, mutta eipä päässyt. Kerta se on ensimmäinenkin, kun yleensä hän oli saanut itsensä puhuttua kuiville kaikesta.

Oudoin jäänne hyväksikäytöstä on varmaan ristiriitainen suhtautuminen hyväksikäyttäjääni. Se on jotakin sellaista, jota en ole onnistunut kenellekään selittämään niin, että kokisin tulleeni ymmärretyksi.
Toisaalta toivon, että hän kuolisi ja mätänisi helvetissä. Ja ettei elämä tarjoaisi hänelle mitään hyvää. Mutta samalla tiedän, että päivä, jona hän kuolee, tulee olemaan todella raskas. Muutamia vuosia sitten luulin vuorokauden ajan, että hyväksikäyttäjäni oli kuollut hirttäytymällä. Aina olin kuvitellut, että hänen kuolinpäivänsä olisi juhlapäivä. Että ostaisin kakun ja laittaisin siihen yhden kynttilän merkiksi, että siitä alkaisi minun vapauteni. Mutta mitä todellisuudessa tein? Itkin. Surin niin hirveästi, että oli soitettava kriisikeskukseen, kun tuntui etten selviydy.
Yhtäkkiä siitä demonisoimastani ja läpeensä pahasta ihmisestä tulikin mielessäni rikottu poika, joka oli riistänyt hengen itseltään. Hän pystyikin kuolemaan ja tuntemaan tuskaa. Huomasin muistelevani miehelleni hauskoja muistoja hyväksikäyttäjästäni, kuinka hän aina sähelsi jotain päätöntä tai kun pelattiin pleikkaria yhdessä. Miehelleni olen kiitollinen siitä, että hän antoi minun puhua, itkeä ja muistella ilman paheksuntaa. Hän oikeasti halusi yrittää ymmärtää minua. Kun selvisi, että hyväksikäyttäjäni kuolema oli väärä hälytys, viha palasi hiljalleen häntä kohtaan. Lapsena hänellä oli tapana hyväksikäyttää myös minun myötätuntoani ja auttamisen haluani. Vaikka hän ei minua kiusatakseen jättänytkään kuolematta, tunsin itseni huijatuksi.
Tunnen olevani jollain selittämättömällä tavalla kytköksissä hyväksikäyttäjääni. Hänen elämänsä koskettaa minun elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko tässä maailmassa ketään toista, joka olisi muuttanut minua ihmisenä ja elämäntarinaani niin radikaalisti. Jos johonkin sitä yhteyttä pitäisi verrata, niin Harry Potter-kirjoissa kuvattuun yhteyteen Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Se jaettu tragedia on jättänyt osan häntä minun sisääni, vaikka se ei ollut tarkoitus tai millään tavalla toivottua. Vertaus on ehkä vähän erikoinen, mutta en missään muualla ole törmännyt kuvaukseen, joka vastaisi tuntemuksiani. En tiedä vielä, onko se jälki ikuinen vai lähteekö se terapian myötä jonain päivänä täysin pois. Se jää vielä nähtäväksi, vaikka toipuminen onkin jo hyvin pitkällä.

Blogikirjoitukseni toinen osa kertoo tarinani seksuaaliväkivallasta toipumisesta ja auttavista tahoista.

Vieraskirjoitus
-Laura-