Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kerta toisensa jälkeen? Kuinka äärimmäinen onkaan se kipu, joka psykoosia edeltää. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Toisin sanoen, emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osasi ottaa sinusta täyden vallan ja tietoisuutesi todellisuudesta katoaa. Miltä tuntuu löytää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen mm. lukittuna sairaalan eristyskopin yksinäisestä hämärästä ilman, että kukaan oikeasti sinua ja kipuasi näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi? Miltä tuntuu kantaa viisitoista vuotta harteillaan väärän diagnoosin (bipo1) taakkaa, jota itse et itsessäsi tunnista, mutta jonka mukaan sinua ”hoidetaan”, ihmetellen vain sitä, miksi tämä ”hoito” ei tehoa? Miltä tuntuu, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen?
Viisitoista vuotta sitten, kun mieleni särkyi ensimmäisen kerran, se oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä sekään ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että tänä vuonna jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka on edesauttanut sitä, että minusta, näkymättöksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla. Ja mitä enemmän ihminen saa tuntea tulevansa ymmärretyksi, sitä paremmin oma tarinakin alkaa löytää selkeää sanoitustaan.
Kuinka huikeaa olikaan löytää ne oikeat ihmiset, jotka todella osaavat auttaa sinua oikein. Enää ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, traumaterapialle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymisen. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös vertaistukiryhmässä. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän eheytymismatkani.
Psykoosin jälkeen ihminen ei ole ikinä entisellään. Miksi psykoosipotilasta yritetään hoidollisesti saada entiselleen, kun se ei edes ole mahdollista? Psykoosi on prosessi, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Pitäisi pyrkiä näkemään perhonen kotelossaan ja murtaa kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Pitää myös muistaa vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdella sitä sen mukaisesti.
Millaisia perhosia kuoren sisältä voi löytyä?
Mitä upeimpia, täydellisen uniikkeja yksilöitä, joista jokaisella on omat erityislahjansa maailmalle, kunhan ne vain autetaan levittämään uudet siipensä. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia niillä onkaan, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa puristuksista. Kuinka suunnaton ilo ja riemu niillä onkaan hengittää aivan uudenlaista ilmaa, nauttia elämästään, uskoa itseensä niin kuin ei koskaan ennen, oppia ja imeä itseensä uutta tietoa ja kokea uusia kokemuksia, ja ennen pitkää valjastaa käyttöönsä omat erityislahjansa.
Mitä lääkärien/terapeuttien pitäisi kertoa näille perhosille heidän ”sairaudestaan”?
Sinä koit sellaisen ilmiön, jota nimitetään psykoosiksi. Se kertoo minulle siitä, että sinussa asuu syvä tahto parantua jostain taakastasi. Tahtoisin kovasti kuulla tarinasi, ymmärtää sinua ja auttaa kaiken parhaan kykyni mukaan. Jos minun taitoni eivät siihen riitä, pyydän sinulle apua jostain muualta.
Sinun tulee nyt uskoa itseesi ja siihen, että sinä voit parantua. Jos sinä et vielä kykene uskomaan itseesi, niin minä uskon sinuun ja askel askeleelta autan sinuakin uskomaan.
Mitä minä, yksi perhonen, tahtoisin juuri tällä hetkellä sanoa jollekin lääkärille/terapeutille:
Tiedäthän, että jos elää narsistin kanssa vuosikausia, ihminen alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen, kuin miksi narsisti häntä väittää. Tiedäthän, että jos lääkäri ja hoitajat vakuuttavat ihmiselle, että hän sairastaa aivokemiallista toimintahäiriötä, joka on elinikäinen sairaus, hän tavallisesti uskoo sen sokeasti. Minä en tyytynyt uskomaan. Siksi näen nyt itseni perhosena, vaikkakin vielä keskeneräinenä.
Vieraskirjoitus
~Ira-Maria
Viimeisimmät kommentit