Rakastan sinua, vaikken hyväksykään tekojasi. Rakkauteni sinuun on kuitenkin repivää. Se on raastavinta mitä tiedän. Kuinka sisimpäni vuotaa verta joka kerta kun sinua muistelen. Äärimmäinen suru ja ikävä kirvoittavat kyyneleet silmiini samanaikaisesti, kun joka solu kehossani vihaa sitä miten kaltoin sinä minua olet lapsena kohdellut. Kuinka kieroon varteni kasvoikaan sinun takiasi. Osa minusta kirkuu: ”Miten saatoit tehdä sen minulle?!” Osa puolestaan tahtoisi rutistaa sinua tiukasti edes vielä kerran. Nähdä kasvosi. Nähdä se tietynlainen hymysi, joka on periytynyt myös omille kasvoilleni.

Jos näet minut sieltä jostain juuri nyt, niin miltähän sinusta mahtaisi tuntua? Jos nyt siellä missä olet, ymmärrät kokonaisuuden ja sen, kuinka tekosi vaikutti koko elämänkaareeni, niin mitä mahtaisit miettiä? Ehkä sinä mietit sitä jo eläessäsi. Elämäsi viimeisinä vuosina, vaikka kaiken kielsitkin aina hautaan saakka. Tiedätkö, että juuri nyt minua sekä oksettaa että itkettää. Minua oksettaa se, kun joskus se osa minusta, joka tahtoi suojella omaa perhettään viimeiseen asti, kerran jopa halasi sinua sanoen: ”Ei se mitään. Annan anteeksi. Minä ymmärrän sinua, sillä ei sinullakaan ollut helppoa lapsuudessa.” Minua itkettää se, kuinka sinä vain huusit minulle, syyttäen minua psykoottisesta ajattelusta. Kyllä. Yhä vieläkin sinä saat minut yökkimään, vaikka kuolemastasi on kulunut jo kauan. Yökin sekä itken. Vuodatan mitä kivuliampia kyyneliä, sillä sekä elämäsi että kuolemasi pirstoi minua sellaisiin osiin, joiden kanssa on vaikea olla ja elää tasapainoista elämää.

Ajatella, että syyllistin itseäni jopa kuolemastasi. Syyllistin itseäni, koska en ollutkaan pitänyt kiinni siitä roolista, jonka otin harteilleni jo lapsena. Että olisin suojeleva ja puolustava leijonaemo koko perheelleni. Että minun vastuullani olisi kaikkien perheenjäsenteni onni. Syyllistin itseäni siitä, että olin nostanut tämän mustista mustimman salaisuuden päivänvaloon, blokatun trauman murtauduttua tietoisuuteni kirkkaana ja elävänä aikuisiällä. Tein sen oman mielenterveyteni vuoksi, mutta samalla koin tuhoavani sekä sinut että perheemme mahdollisuuden onneen lopullisesti. Syyllistin itseäni kaikesta surusta ja tuskasta, mitä sinulle tämän myötä tuotin. Syyllistin itseäni siitä, ettet enää elämäsi loppuvuosina katsonut minua silmiin tai puhunut minulle juuri sanaakaan. Kuvittelin jopa, että sinä kuolit kaikesta siitä henkisestä kivusta, mitä minä sinulle tuotin, vaikka sairaskohtaus olikin kuolinsyynäsi.

Osa joka rakastaa. Osa joka vihaa. Ja se osa, joka rakastaa, kokee häpeää ja syyllisyyttä siitä että rakastaa. Vihaava osa puolestaan kokee syyllisyyttä siitä että vihaa. Häpeää. Suurta syyllisyyttä. Niitä raskaita lasteja minä kannan matkassani sinun takiasi. Vahvin ja ehein osa minussa tietää, etten ole syyllinen tekoihisi, mutta se miten sinä minut pirstoit, on vääristänyt tunnemaailmani. Kaikkein vääristynein se on tunteissani sinua kohtaan.

Tahtoisin niin kuvitella, että sinä itkisit siellä jossain minua katsellessasi. Että korviini kantautuisivat sanasi: ”Anteeksi. Olen niin pahoillani, rakas tyttäreni.” En minä vaatisi sinulta selitystä, koska mikään selitys ei saisi tehtyjä tekemättömäksi. Vaikka osa minusta sinua vihaakin, niin rakastava ja kaipaava osa minussa tahtoisi niin kovasti kuulla äänesi vielä kerran. Puhumattakaan siitä, että saisin murtua kaikessa tässä kivussani ja tuskassani sinun syliisi. Sellaiseen syliin, joka olisi turvallinen. Syliin, jollainen jokaisella isällä pitäisi olla. Sitä ilman minä jäin. Ja sen puoleen minun sieluni kirkuu tänäkin yönä.

Vieraskirjoitus
~Ira-Maria~