Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni.

Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-