Aloitin hiljattain työskentelyn uuden terapeutin kanssa, jolla on erityisosaamista kehotietoisuuden asioihin ja siihen, kuinka traumat jäävät asumaan kehoon. Aiemmin en jotenkin ollut lainkaan hahmottanut, että kehossani olisi jäljet kiintymyssuhdehäiriöstä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Ongelmaa oli ollut mahdoton hahmottaa, koska kehoyhteys oli täysin poikki. Se selvisi aivan vahingossa, kun synnytyskokemusten käsittelyn yhteydessä tehtiin harjoitus, jossa sisäisesti tunnusteltiin, miltä oma keho tuntuu. Turhauduin harjoitukseen todella nopeasti, koska en tuntenut kehossani mitään. En hahmottanut omia varpaitani enkä mitään muutakaan. Puhumattakaan siitä, että olisin osannut kertoa, miltä kyseisissä ruumiinosissa tuntui.

Kuitenkin noiden tunnottomuuden kokemusten pohjalta tiesin, että asiaa täytyy tutkia enemmän. Vaikka koinkin ajatuksen todella tympeänä ja turhauttavana. En tykkää tehdä asioita, joissa olen jollain tapaa huono.
Kun terapeutti ensimmäistä kertaa ehdotti kehoharjoitusta, suhtauduin vähän skeptisesti. Mutta selkeästi hänellä joku vaisto minun suhteeni oli, koska minua hän ei kehottanut nousemaan istumaan vaan sain maaten etsiä sohvalla hyvän asennon ennen harjoituksen alkua. Asentoni tuettiin tyynyillä ja hän alkoi neuvoa minulle palleahengitystä. Terapeutti kertoi, että pallea on kehon turvakeskus. Noin minuutin hengiteltyäni, kyyneleet alkoivat vieriä valtoimenaan pitkin poskia. Ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen tunnistin omat reiteni koskettamatta niitä. Ymmärsin, että ne olivat jännittyneet ja kireät. Sitten suustani purskahtikin vaikeroivaa itkua. Syytä en osannut hahmottaa, mutta tiesin, että se oli joku itkemättä jäänyt itku menneisyydestä.

Seuraavalla kerralla palleahengitykseen otettiin mukaan turvamuisto ja työnsimme käsillä seinää. Taas olin hieman epäileväinen, että mitä se seinän työntäminen mahtaisi auttaa. Hyvin nopeasti jouduin toteamaan, että minun oli hyvin vaikea hahmottaa, mitä kaikkia lihaksia käytin seinän työntämiseen. Hengitykseen keskittyminen samanaikaisesti oli vaikeaa. Tehtävä oli yksinkertainen ja silti minusta tuntui, että jonglöörasin kymmenellä pallolla yhtä aikaa yksipyöräisen päällä istuen. Kun yhdeksi lisäosaseksi otettiin turvamuisto, joka itselläni oli sellaisen naisen pitkä ja harras halaus, jolta eniten olen perusturvan kokemuksia saanut näin aikuisena kerätä, kaikki muuttui yllättäen helpommaksi. Työntäessäni seinää, pystyin kehooni palauttamaan tunteen halaavasta vartalosta omaani vasten ja sen turvallisuuden, jonka siitä aina itselleni sain. Hengityksen avulla tätä turvankokemusta alettiin viedä primitiivisimpiin aivokerroksiin kuviteltua selkärangassa olevaa putkea pitkin. Sinne, missä sijaitsi elämäni jättämät traumajäljet, pelot ja turvattomuus. Kun siirsin turvan tunnetta kohti aivojeni arpia ja sitä kehon tuntemusta, kun minulle syvästi tärkeä ihminen kosketti minua, aloin taas itkeä. Kurkkuani kuristi ja kirveli, enkä saanut sitä tunnetta nieleskeltyä pois. Sillä kertaa ei tullut vaikerrusta, mutta itkua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Jostain syystä olen joutunut toteamaan, että olen huono itkijä, jos toinen ihminen on lähellä. Yksin voin huutaa ja kiljua, kun itken niin sielusta saakka. Mutta heti, kun läsnä on joku muu, nielen itkuni mahdollisimman nopeasti.
Hyvä esimerkki estyneisyydestäni on nainen, joka oli minun turvamuistossani. Olen tuntenut hänet neljä vuotta ja vasta tämän viikon maanantaina hän näki minun ensimmäistä kertaa itkevän. Hän oli tullut tuekseni, kun menin hammaslääkäriin, jota pelkään aivan hirveästi. Kun itkin paniikissa pää alaspäin hammaslääkärin tuolissa, hän otti käsistäni kiinni. Eikä päästänyt irti koko aikana, kun hammaslääkärin välineet olivat suussani.

Hammaslääkärireissu on kiistaton todiste siitä, että olen alkanut toipua ja löytänyt elämääni jotakin turvallista ja hyvää. Kun kävimme terapeuttini kanssa läpi varhaislapsuuteni traumamuistoja perheeseeni liittyen, olen täysin niissä kokemuksissa hypännyt yli sosiaalisen liittymisen (tai kiintymyshuudon), joka on ihmisille ja muille nisäkkäille uhkaavassa tilanteessa se ensimmäinen tapa yrittää pelastautua. Lapsuudessani olen heti mennyt taistele-pakene osastoon, ja mikäli se on epäonnistunut, olen lamaantunut. Mutta nyt hammaslääkärissä turvattomuuden tunteen ja itkun tullessa, hain sosiaalista liittymistä luottonaisestani. Ja myös erinomaisesti siinä onnistuen, koska hän kuuli minun kiintymyshuutoni. Ja niin varmaan kuulivat kaikki odotusaulassa olijatkin, mutta ei sillä ole niin väliä. Paniikin tullessa aloin kuin hengenhädässä hapuilla kohti hänen käsiään, luottaen siihen, että hän tarttuu minuun. Noin kahdessa sekunnissa hammaslääkärin etukäteen tarjoama stressipallo oli tempaistu kädestäni ja turvalliset aikuisen naisen kädet asetettu tilalle minua rauhoittamaan. Hiljalleen itku rauhoittui, kun tuttu ja turvallinen ääni kertoi, ettei ollut mitään hätää. Eikä sitten enää ollutkaan, koska tiesin, että niin kauan kuin hän on siinä vierellä, minua ei voi kukaan satuttaa.

Vieraskirjoitus: LAURA