KIRJOITTAJAT

ANSSI LEIKOLA

Kirjottanut kirjan esipuheen. On psykiatrian erikoislääkäri ja kirjailija. Hän on julkaissut dissosiaatiota käsittelevän kirjan Katkennut totuus vuonna 2014. Hän on toiminut yli vuosikymmenen ajan yksinomaan emotionaalisesti traumatisoituneiden ihmisten hoitotyössä: psykiatrina, terapeuttina, koulutettavana, kouluttajana, työnohjattavana, työnohjaajana, suomentajana, opintopiirien vetäjänä ja kirjoittajana. Toisaalta hänen näkemyksensä perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin potilaana.

MARIKA

eli Kaisa K. on 34-vuotias kasvatustieteiden opiskelija. Hän joutui lapsuudessaan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi uskonnollisessa yhteisössä. Trauma johti hänet 18-vuotiaana itsemurhayritykseen ja psykiatriselle osastolle, jossa Marika vietti virheellisesti skitsofreenikoksi diagnosoituna melkein 10 vuotta vahvasti lääkittynä. Nykyisin Marikalla on oikea diagnoosi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, eikä hän syö enää lääkkeitä, vaan luo akateemista uraa. Kirjassamme Marika kertoo muun muassa persoonansa hajoamisesta Marikaksi ja Joeliksi, kokemuksiaan psykiatrisesta hoidosta ja toipumisesta liikunnan ja terapian avulla.

OLIVIA

on 30-vuotias terveydenhoitoalan ammattilainen. Hänellä on vaimo ja lapsi. Lapsuudessaan Olivia joutui kokea monimuotoista kaltoinkohtelua, väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Hänellä on näiden tapahtumien seurauksena dissosiatiivinen identiteettihäiriö, mikä ilmenee hänen kohdallaan mm. merkittävinä muistiongelmina. Olivia on joutunut myös aikuisiällään kokemaan traumatisaatiota jouduttuaan narsistisen ihmisen vaikutuspiiriin. Kirjassamme myös Olivian puoliso kertoo, millaista on elää dissosiaatiohäiriöisen läheisenä.

MIRANNA

eli Miranna Kujanpää on 23-vuotias ja onnellisesti naimisissa. Mirannan dissosiaatiohäiriö johtuu koko lapsuuden ja nuoruuden kestäneestä vakavasta koulukiusaamisesta.  Hän pitää musiikista ja eläimistä, ja opiskelee sairaseläkkeensä ohella. Hänenkin persoonansa on jakautunut osiin, joista osalla on erilainen luonne tai käytöstavat kuin hänellä itsellään. Myös monet fyysiset dissosiaatio-oireet aiheuttavat hänelle ongelmia.

IRENE 

eli Inari Heikkilä on 33-vuotias teinitytön äiti. Hänen dissosiaatio-oireilunsa juontaa lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneeseen fyysiseen, seksuaaliseen, henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan. Irene määrittelee itsensä täyspäiväkuntoutujaksi ja on tehnyt viimeisen vuoden aikana suuria harppauksia kuntoutumisessa useiden sairaalavuosien jälkeen. Irenellä on itsemurhayrityksen vuoksi liikuntavamma ja hän on sairaseläkkeellä, mutta tekee varovaista paluuta työelämään. Tällä hetkellä hän pystyy jo kävelemään ja haluaa luoda tarinallaan toivoa. Inarin elämää voi seurata hänen blogistaan: www.inarihei.wordpress.com

SEIJA

eli Seija Hirstiö on 53-vuotias media-alan ammattilainen ja yhden lapsen äiti. Kirjaprojektin käynnistäjä, kirjan graafinen suunnittelija, VOB digikirjan videoiden tekijä ja websivun luoja. Trauma ja dissosiaatiohäiriö johtuvat lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä. Hänellä on ollut värikäs ja monipuolinen kansainvälinen elämä ja terapiaprosessi on ollut tärkeä osa hänen eheytymistä. Seija julkaisi vuonna 2012 traumatisaatiosta ja dissosiaatiosta kertovan kirjan Trauma1, ja tietoisuuden lisääminen näistä asioista on yksi hänen sydämenasia.
KIRJOJA OSTAMAAN

Kirjan arvostelukappaleet osoitteesta
viisinaista@dissociation.fi

OTTEITA KIRJASTA

VIISI NAISTA, SATA ELÄMÄÄ -KIRJA

TRAUMOISTA

Marika

En muista, minkä ikäinen olin, kun yhteisössä kokemani seksuaalinen väkivalta alkoi, mutta viimeistään 9-vuotiaana se kiltti ja nätti enkelityttö, joka olin alun perin ollut, oli kuollut. Olin kummallinen ja harhainen lapsi, jonka hätähuudot eivät tulleet kuulluksi, ja joka jäi yksin veriseen pimeään. Jostain syystä perheeni tai muut seurakuntalaiset eivät silloin kyenneet näkemään tapahtuvia hirveyksiä. En ollut ainoa yhteisössä hyväksikäytetty, ja ajattelen nyt, että meidän lasten reagointi oli sen verran voimakasta, että sen olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Ehkä aikuiseksi kasvamiseen vain nyt liittyy, ettei enää näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen olettaa ja haluaa olevan. ”Koska meidän seurakunnan jäsenet ovat kaikki Jumalan pyhiä, niin sen takia meidän seurakunnassa ei tapahdu tällaista.” Kieltomekanismit voivat olla vahvat tässäkin suhteessa.

Jonkinlaisesta kieltomekanismista myös dissosiaatiossa lienee kyse. Minulle ainoa tapa mitenkään selvitä kokemastani väkivallasta oli vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että tätä ei tapahdu, tämä ei ole totta. Muistan katselleeni tapahtumia jostain korkealta, katonrajasta tai taivaasta. Enkelitytöt eivät vain voi kestää sellaista, heidän on parempi lentää Jeesuksen luo tai tietoisuuden tuolle puolen. Halusin olla kevyt, kevyempi. Yötaivaasta tuli minun keveyteni valaisema, se hohti vapautta, pakenemisen suloista autuutta, tyhjyyttä, olemattomuutta. Arkitodellisuudessa lakkasin syömästä, laihduin melkein olemattomiin. Tämä kiinnitti kouluterveydenhoitajan huomion, mutta lopulta solahdin kuitenkin ohi kaikkien systeemien ja turvaverkkojen. Sain seota rauhassa. Olin väkivaltainen ja kaikin tavoin itsetuhoinen lapsi.”

Olivia

Minä itse olin nelivuotiaana äidin nukke, prinsessa. Äiti puki minut prinsessamekkoihin. Olin sellainen nukkelapsi. Äiti laittoi minun hiukseni, meikkasi ja hankki asuun sopivia käsilaukkuja.  Oma muistikuvani on, että olisin ollut jotenkin sinut tämän äidin leluna olemiseni kanssa. Tuolloin neljän, viiden ikävuoden paikkeilla tapahtui paljon kummallista. Ensimmäiset kunnolliset muistoni ovat juuri tuolta ajalta. Ensimmäinen kotini, jonka muistan, oli mörskä. Meillä ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä, ja mökin lattialla vilisti hiiriä ja päästäisiä, joiden takia lattialla ei voinut leikkiä.

Äiti eli minulle. Olin hänelle kaikki kaikessa. Suhteemme oli ehdottomasti liian intiimi. Muistan, että meillä kävi miehiä isän poissa ollessa. Se oli helppoa. Isä oli aina poissa. Hän oli työnarkomaani, ja tehdessään töitä hän oli fyysisesti poissa. Ellei hän tehnyt töitä, hän joi, jolloin hän oli henkisesti poissa. Isovanhempieni talo oli pelottava. Se oli minulle varsinainen kauhun paikka. Ahdistavaa ei ollut vain käydä siellä, vaan jo yksinomaan, että sellainen paikka oli niin lähellä kotia. Muistan talosta kosteuden, pimeät, korkeat ikkunat, lian, rotat.

En tiedä, mitä kaikkea aikuisten maailmassa siellä asuessamme tapahtui. Mitä ne miehet olivat? Miten elämäni jatkossa meni niin kuin meni? Olisiko mahdollista, että siellä pyöritettiin jotain pedofiilirinkiä? Mitä minulle on tehty? Koen, että minun täytyy muistaa, ja että minun on pakko saada tietää, jotta voisin ylipäänsä ymmärtää. Terapian myötä minulle on alkanut nousta mieleen välähdyksinä pidempiä tapahtumakokonaisuuksia. Minulla oli jo alkujaan sellainen mielikuva tuosta ajasta, etteivät vanhempani pitäneet minua turvassa. Olipa turvaamisessa kyse mistä tahansa lapselle kuuluvasta turvasta, he eivät välittäneet.”

Miranna

Minua on kiusattu aina, päiväkodista tähän päivään. Dissosiaatiohäiriön lisäksi se aiheuttaa minulle psykoottisia oireita. Muistan, että kun ala-asteen yläluokilla leikimme roolileikkejä, minun oli äärimmäisen vaikea palata “omaksi itsekseni”. Roolihahmosta tuli “minä”, ei kiusattu ruma pikkutyttö, vaan pärjäävä ja urhea seikkailija, vampyyrikuningatar, jolla oli kunnioittavia alamaisia tai prinsessa, jolla oli kaikkea. Sellainen minä halusin olla. Nämä hahmot ovat säilyneet elämässäni. Elän yhä ikuista roolileikkiä, ja näyttelen leikissä kuutta tai seitsemää roolia. Harmi, etten saa itse päättää, mikä rooli milloinkin on vuorossa.

Minulla ei koskaan ollut ystäviä. Reppuni sisältö saatettiin heittää kuralätäkköön, jonne lensin perässä. Minut valittiin viimeisenä liikuntatuntien joukkueisiin. Kukaan ei halunnut tehdä ryhmätöitä kanssani, ja jos joidenkin oli pakko, tein kaiken yksin sillä aikaa, kun he söivät purkkaa ja heittelivät minua kuminpalasilla.

Minua ei arvostettu koulussa. Kotioloni eivät olleet oikeastaan hirveästi ainakaan helpommat. Lapsena olisin kuvaillut perhettäni näin: “Isäni on älykäs ja aikaansaava businessmies, ei halaa tai pussaa, mutta ostaa kyllä hienoja My Little Ponyja joululahjaksi. Tosin aika vähän häntä näen, hän on aina ulkomailla tai töissä myöhään. Kotiin tultuaan hän huutaa äitille, miksei tämä ole siivonnut. Vaikkei äiti muuta ole tehnytkään kuin siivonnut. Ja siivonnut. Välillä paistoi kalapuikot ja teki muusin, ja taas siivosi. Äiti on ihan isän tossun alla. Hän ei saa mennä minnekään yksin, ei päättää mitä ostaa, tai oikeastaan tehdä mitään yksin. Paitsi tietysti siivota. Siskoni kiusaa minua myös, muttei aina. Vain kun kaverit näkee, siksi ettei maine menisi. Kotona hän leikkii kanssani, ja rakastankin siskoani hirveästi. Hän vain on paljon kavereidensa kanssa, ja kaverit ei tykkää musta. Nekin haluaa jättää mut ulkopuolelle.” Näin puhuu sisäinen lapseni. Vaikka asiat ovat nykyään jo muuttuneet, näen asiat ehkä yhä tuollaisten lasien läpi.

Irene

Synnyin sairaan yksinhuoltajaäidin iltatähdeksi, ja minut kasvatti enimmäkseen tiukka uskonnollinen yhteisö. Äidin kaksi vanhempaa lasta muuttivat nuorena toiselle puolelle Suomea. Äidin kasvatusperiaatteita olivat säännönmukainen fyysinen väkivalta ja henkinen alentaminen. Uskonnollinen yhteisö käytti pelotteena ikuista kadotusta, syntisten päälle lankeavaa tulikivimyrskyä ja eristämistä. Ensimmäistä kertaa yritin itsemurhaa kuusivuotiaana hyppäämällä junan eteen. Muistelen, että lapsen käsitys kuoleman lopullisuudesta oli jo kuusivuotiaana melko kypsä ja syvällinen.

Tunsin olevani kuolemaantuomittu, syntinen taakka, joka ansaitsi kaikki vaikeudet, mitä eteen oli tuleva. Vaikeuksiahan tuli. Yhteisön johtavassa asemassa oleva mies käytti minua törkeästi seksuaalisesti hyväkseen kouluiän alusta esimurrosikään asti. Kasvoin niin kuplassa, etten tiennyt sen olevan väärin, ennen kuin kuulin asiasta koulun terveyskasvatuksen tunnilla. Kerroin tapahtuneesta ensin äidilleni, joka langetti valehtelusta rangaistukseksi kaksi kuukautta remmiä. Uskouduin seurakunnan johtavassa asemassa oleville ja sain rangaistuksen. Sen jälkeen pidin asian visusti omana tietonani.

Seija

Olin 31-vuotias, kun muistot yhtäkkiä laukesivat tietoisuuteeni ollessani yksin kotona: seitsemän vuotta seksuaalista hyväksikäyttöä. Ajatus insestistä tuntui oudolta. Miksi nämä filminauhat tulivat katseltavakseni juuri nyt, kun olin aloittanut elämäni ensimmäisen parisuhteen miehen kanssa? Muutaman päivän ajan kirjoitin ja piirsin, ja jonkinlainen tapahtumien kulku piirtyi paperille: 5–12 ikävuoden välillä, kotona ja saunassa. Lopulta kerroin epäilyistäni perheelleni, mikä sai aikaan erityyppisiä reaktioita. Yksi sisar epäili ja kielsi, toinen myönsi vastaavaa tapahtuneen myös hänelle, mutta ei halunnut puhua asiasta, koska oli itse päättänyt jättää kaiken taakseen. Äiti oli jo kuollut, ja isä kielsi käsi Raamatulla kaiken. Muut sukulaiset käänsivät vaivautuneena puheen toisaalle.

PERSOONAN OSISTA

Marika

Persoonani muodostuu kahdesta melkein tasaveroisen olemassa olevasta osasta; Marikasta ja Joelista. Kehoni kuuluu Marikalle, kolmikymppiselle naiselle. Kuten aiemmin kuvailin, olen Marikanakin jokseenkin jakautunut työ- ja arkiminään. Se ei kuitenkaan liene täysin poikkeuksellista ylipäätään, joskin minun kohdallani kyse on radikaalimmasta muutoksesta kuin ihmisten normaali sosiaalisten roolien vaihtelu. Sisälläni asuu myös Joel, 8-vuotias iloinen poika. Hän on minuuteni kaikki hyvä. Hän on puhdas. Poikia ei voi raiskata.

Tunnistan itsessäni myös muita sisäisiä ääniä, ja niiden olemassa olo ahdistaa minua. On homoseksuaalisia puolia. Syömishäiriöisiä. Aggressiivisia, tappelevia, kirkuvia. Pieniä hätääntyneitä lapsia. Säikähtänyt 10-vuotias tyttö. Uhmakas, keskisormi ojossa kulkeva teini-ikäinen. Nämä muut persoonallisuuteni osat eivät kuitenkaan ole yhtä selkeästi erillisiä persoonia kuin Joel. Ne ovat ennemminkin kaikuja menneestä.

Aiempiin diagnooseihini kuuluu skitsofrenian lisäksi epävakaa persoonallisuus. Toki olen ollutkin aiemmin hyvin epävakaa, olen usein vieläkin, vaikka yritänkin kontrolloida itseäni ja elämääni. Tajuan nyt, että epävakauteni johtuu siitä, että persoonan osien vaihdellessa ja liukuessa koen niin kokonaisvaltaisesti osien tunteet, pelot ja usein lapsenomaiset ratkaisukeinot ongelmatilanteisiin. Vaikka olen yli kolmikymppinen nainen, jonka periaatteessa pitäisi reagoida vaikkapa myöhästymiseen bussista korkeintaan kiukustumisella, saattaakin minuuteni hallitsevaksi osaksi nousta sisäinen hätääntynyt lapsi, joka ei osaa tuntea mitään muuta kuin kauhua epävarmuuden edessä. Niinpä taksin soittamisen sijasta lähdenkin kotiin nukkumaan ja itkemään. Lapsiosat kokevat traumanaikaisia tunteita kokonaisvaltaisesti, ja tunteet vaikuttavat aikuisminäänikin, usein liikaa. Lapsiosalla ei ole samoja ratkaisukeinoja ja suhteellisuudentajua kuin aikuisella.

Olivia

Nämä eri persoonallisuuksien osat nimittäin todella kilpailevat huomiostani. Ne ovat manipulatiivisia, jotta kuulisin juuri sen tietyn persoonani osan väitteet ja huomiot.  Sillä se, joka sitten nappaa huomioni totaalisesti, myös saa vallan minun aidosta persoonastani.  Jos näin kävisi työpaikalla, en olisikaan se tyyppi, joka palkattiin hoitamaan kyseistä hommaa. Se olisi kamalaa, sillä minä en olisi tietoinen, mitä tämä vallan saanut tyyppi huseeraisi, eikä minulle jäisi mitään muistikuvaa niistä hetkistä.

Läsnäolo on minulle joka ikinen hetki tietoinen ponnistelu, herpaantumaton henkinen valmiustila, joka minun on hallittava. En halua, että kukaan näkee, että joku muu osa haluaisi myös nousta esiin ja puuttua tilanteeseen. Koska tiedän, että persoonani on jakautunut sisäisiin osiin, aina on läsnä pelko, että joku täysin tilanteeseen sopimaton osani veisi kaiken huomioni ja nousisi esiin aivan tuhoisan väärällä hetkellä tai väärässä paikassa. Niin ei ole vielä käynyt, mutta tajuan, että niin voisi käydä. Sen tajuaminen on oikea pelon pesä.

Terapiassa kaikki osani saavat olla läsnä, vaikka en anna niille valtaa. Siellä minun ei tarvitse salata niitä. Minähän olen siellä juuri näiden osieni takia. Joskus käy niin, että joku osa saa minusta vallan terapian aikana. Tavoite onkin, etten joudu jännittämään siellä näiden osieni olemassaolon takia. Näiden neljän terapiassa käymäni vuoden aikana olen jäsentynyt ja tullut paljon tietoisemmaksi itsestäni.

Miranna

Lapsi ei halua kertoa nimeään. Häntä on kielletty puhumasta vieraille, eikä hän tunne ketään. Joskus lapsi uskaltautuu puhumaan, erityisesti halutessaan halin, uuden My Little Ponyn tai tikkarin. Itkee usein. Pitää yksinäisyydestä ja mielikuvitusystävästään, joka ei kuulemma ole mielikuvitusystävä vaan Arteli. Mutta kyllä Arteli on mielikuvitusta. Lapsi ei kiukuttele, mutta on varovainen ja ahdistunut.

Irene

Aluksi äänet pelottivat. Tiesin kuitenkin alusta asti niiden olevan harhaa, mikä nykykäsityksen mukaan erottaa dissosiatiiviset ja psykoottiset ääniharhat toisistaan. Äänet ovat jatkuvia, ja nykyään tuntuisi hullulta, jos niitä ei olisi. Annan niiden pauhata taustalla. Välillä ne puhuvat keskenään, välillä kiljuvat korvaani käskyjä.

Harhat eivät pelota, ahdista tai masenna. Ajattelun tasolla ne aiheuttavat minulle kuitenkin pahaakin jumiutumista oman pääni sisään. Koska tiedän kokevani harhoja, joudun jokaisen aistihavainnon kanssa käymään päässään raakaa testausta siitä, onko havainto tosi vai ei. Se voi näyttää ulospäin olotilalta, jota monet kuvaavat sanalla jäätyminen. En osaa liikkua enkä puhua. Varsinaisia jäätymisiä koen harvoin. Olen taitava toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla, vaikka tupsahtaisinkin silloin tällöin keskelle täysin vierasta paikkaa.

Seija

Dissosiaatiohäiriöön kuuluu kokemus itsestä monena. On olemassa tietty arkiminä, joka pyrkii hallitsemaan persoonaa, useimmiten diktaattorimaisesti. Eri roolit tai persoonan osat on pidettävä kurissa, jotta toimintakyky säilyy. Tämä johtaa siihen, että toisista osista tulee ei-haluttavia ja toisista bestiksiä. Ei-haluttavat osat ovat ehdottomasti ”joitain muita”, häiritseviä ja kiusaavia, minun itseni ulkopuolisia heikkoja osia.

Minulta meni yksilöterapiassa useampi vuosi, ennen kuin ymmärsin edes alkeellisesti, että tämä koko persoonapaletti on yhtä kuin minä. Minussa on vain minua. Nuorempana sivelin ja suihkutin ihoani ja puhuin keholleni. Kesti vuosia, ennen kuin aloin tuntea, että kosken itseäni. Silti minun oli ollut vaikea hahmottaa itseni ja ympäristön välistä rajapintaa. Mielen raja syntyy, kun yritän väkisin rajata osan itseäni itsestäni ulos. Kehossa on raja, joka tulee koettavaksi helpoiten itseä vahingoittamalla, ihon repimisen tai satuttamisen kautta. Ei ole mikään ihme, jos vastaus kysymykseen ”kuka minä olen” on dissosiaatiohäiriöisellä useimmiten: minä en ole kukaan, minua ei oikeasti ole olemassakaan.

OIREISTA

Marika

Kärsin ajoittain voimakkaasta fyysisestä ja psyykkisestä tunnottomuudesta. Lapsuuteni traumat opettivat minut sulkemaan pois myös fyysisen kivun, ja tuo sulkeminen on minulle edelleen mahdollista. Minulle on tehty aikuisiällä epäonnistunut gynekologinen leikkaus ja muutama muukin sellainen lääketieteellinen toimenpide, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan aiheuttaa lähes sietämätöntä kipua, mutta joiden aikana en ole tuntenut mitään. Puutuneisuus toimii pienemmissäkin asioissa: en tunne verikokeissa neulan pistoa enkä koskaan hammaslääkärissä ota puudutusta, koska hampaan poistokaan ei tunnu miltään. Pahimmillaan olen menettänyt tuntoaistin kokonaan, ja mm. vahingossa polttanut itseäni silitysraudalla ja kuumalla vedellä.

Dissosiaatioon liittyy kohdallani muitakin aistimuutoksia: ajoittaista värisokeutta, kyvyttömyyttä tuntea väsymystä, nälkää, janoa ja etenkin kylmää. Tällaiset aistipoikkeamat hankaloittavat arkea, koska ajantajun kadottaessani en huomaa syödä tai juoda, tai saatan talvipakkasella lähteä aivan liian vähissä vaatteissa ulos. Sekä psyykkinen että fyysinen tunnottomuus on siis sekä hyvä että huono asia. Lapsuudessani ennen kaikkea hyvä: raiskaamista olisi ollut mahdoton kestää tuntevana olentona. Nyt olosuhteiden normalisoiduttua dissosiaatio alkaa olla ikään kuin ylimitoitettu taisteluvarustus; haarniska, jonka painavuudesta kärsii turhaan, kun sota on ohi.

Olivia

Voin tuntea pelkoa määrättömän paljon. Pelkään silloin kaikkea, niin yksittäistä ääntä kuin maailmanloppua. Pelko on niin massiivinen, etten kykene kuin pelkäämään. Tunnen voimakkaasti myös hyvät tunteet. Puolisoni sanoo, että euforinen iloni on hänestä pelottavampaa kuin synkkyys tai suru. Onnen huumassa ja ilon pauloissa nauran paljon, voisin halata koko maailmaa, puhun paljon ja saatan olla riehakas.

Muistini on persoonan osien välillä pomppimisen takia niin huono, että koen olevani nuori dementikko. Välillä puolisoni on vaikea uskoa, etten vain ole välinpitämätön, ja ettei unohteluni ole mielenosoitus häntä kohtaan tai jotenkin ilkeän tahallista. Terveellä ihmisellä on yksi minuus erilaisine tunteineen ja yksi muisti, ja sinne sitten karttuu jos vaikka minkälaista muistettavaa. Minulla on minuuteni muisti, mutta jos jokin osa-alueeni ei ole yhteydessä tähän ydinminääni, sille ei jää muistijälkeä siitä, mitä tämä osani on sanonut tai sopinut. Silloin se on black out. Ei voi mitään. En muista. Ei aavistustakaan.

Miranna

Minulla on lähes joka ilta sellainen olo, että sulkiessani silmäni kehoni osat vaihtavat mittasuhteitaan. Yhtäkkiä jalkani saattavat tuntua monta metriä pitkiltä tai keskivartaloni vain muutaman sentin pituiselta. Helpottaa, jos joku koskee vartalooni, mutta usein olen niin ahdistunut, etten tule kysyneeksi sitä. Aistin itse herkästi, jos joku kaipaa kosketusta, joko raapimista tai halia tai silittelyä. Minulle tulee usein sellainen tunne, että tiedän, miten toinen haluaa minun koskevan.

Iltaisin minulla on myös jännitystiloja, jolloin puren hammasta ja puristan nyrkkiä. Minulle on määrätty siihen unilääkkeet, mistä olen yllättynyt. Itse olisin kokenut rentouttavat ja rauhoittavat lääkkeet hyödyllisempinä. Toisaalta minun on todella vaikea nukkua ilman unilääkettä. Mikäli en nukahda unilääkkeestä huolimatta, saan voimakkaita näkö- ja aistiharhoja. Ne ovat niin voimakkaita, että ne aiheuttavat minulle pelkoa, vaikka tiedän ne harhoiksi.

Seija

Olen määritellyt suhdetta ihmisiin ja paikkoihin kehoni kipujen kautta. Mitä enemmän paikkojani särkee, minua oksettaa ja huimaa, tai mitä tiuhemmin kaatuilen naamalleni kesken kadulla kävelyn, sitä enemmän koen vierautta suhteessa ympäröivään maailmaan. Kivun määrä ei tunnu riippuvan siitä, olenko omassa kodissani tai vieraassa kaupungissa. Itse asiassa elämässäni on ollut vain muutama ympäristö, missä olen koskaan kokenut kivuttomuutta! Yksi niistä on Andalucian vuoristo; huumaavien yrttien tuoksu ja paimenien mukana kulkevan lammaslauman kellojen kilinä ovat pudottaneet minut rauhan tilaan.

TOIPUMISESTA

Marika

Minulle toimivia ankkureita ovat liikunta ja liike. Pienestäkin liikkeestä, kuten vaikka varpaiden kipristelystä on hyötyä, mutta parhaiten toimii todella vaativa hikijumppa. Kehoni toimiessa minä olen olemassa. Olen myös kuuloaistiin turvaava ihminen. Ihmisten äänet ja arkipäiväinen jutustelu muiden kanssa auttavat useimmiten. Muutkin ympäristön äänet tulevat usein apuun, ja niihin keskittyminen ja niiden ääneen kuvaaminen helpottaa oloa. ”Kuulen, kuinka ilmastointilaite hurisee ja astianpesukone pulputtaa, siispä olen täällä eikä mitään hätää ole.”

Olen sikäli onnekas, että pääsin aloittamaan terapian samaan aikaan kun sain oikean diagnoosin, eli saan viimein oikeanlaista apua. Luottamuksellisessa terapiasuhteessa kaikki persoonallisuuden osani saavat äänensä kuuluviin ja voivat tuntea olevansa turvassa. Menneisyyteni on ehkä jollain tavalla alkanut tulla tutuksi ja omaksi, hyväksytyksikin. Persoonan eri puoliin tutustuminen ei ole ollut helppoa, ja esimerkiksi aggressiiviset, puolustautuvat osani herättävät minussa ahdistusta. Osien integroitumisesta en uskalla toistaiseksi haaveillakaan. Tasainen elämänrytmi ja turvallinen arkipäivä opiskeluineen edesauttavat toipumista ja antaa tilaa vaikeiden asioiden käsittelylle.

Olivian puoliso

Parisuhteemme toimivuus tarvitsee Olivian ja minun välisen keskinäisen kiintymyksen lisäksi Olivian terapeutin. Terapeutti on lisäkseni toinen henkilö, jonka seurassa eri osat uskaltavat tulla näkyviksi. Vihaosien voima on senkaltainen, että lohkoutumisien väliin jäävässä olotilassa yksinäisyyden ja erillisyyden tunne kuormittavat kohtuuttomasti Olivian mieltä. Terapia mahdollistaa eri persoonallisuuden osien olemassaolon tiedostamisen, niin, että Olivian kokonaisminä oppii tunnistamaan muut siitä erilliset osat.

Miranna

Terapiassani on ollut oma-aloitteisuuden opettelua, eli tehty jokin projekti alusta loppuun. Projekti on voinut olla esimerkiksi leipomista tai askartelua. Olemme myös käyneet kävelemässä kaupungilla ja kahvilassa asioimassa. Asioita, jotka tuntuvat joskus vaikeilta yksin, yritetään tehdä arkipäiväisiä. Psykiatrisen hoitajan kanssa lähinnä keskustelemme, joskus täytämme jotain lappuja. Ilman hoitajien ja lääkärien tukea olisin täysin hukassa, ja ahdistus hallitsisi elämääni. Terapia välttämättömänä sidosliimana elämässäni onkin helppo hyväksyä ja haluta mukaan.

Toimintaterapiassa olen siis käynyt, mutta minulle ei ole vielä myönnetty traumaterapiaa. Kaiken kokemani jälkeen uskon, että se voisi auttaa eheytymään. Pystyn pelottavan iloisesti puhumaan pahoista asioista, joita minulle on tapahtunut. Jotkut uskovat siksi, ettei niitä ole tapahtunut lainkaan. ”Jos se olisi totta, et voisi puhua siitä tuohon äänensävyyn.” Tarvitsen lähelleni ihmisiä, jotka ymmärtävät minua. Niitä minun on vaikea löytää, vaikka haluaisin.

Irene

Minulla täytyy olla koko ajan tarjolla kaikille mahdollisille aisteille sopivia arjen selviytymiskeinoja. Turvapaikkaan johdattelevia asioita. Tekstejä, muistilappuja, keskeneräinen maalaus, tuttuja esineitä, valokuvia, rannekello, kädessäni oleva tatuointi. Musiikkia, eläinten ääntä, taustakohinaa, tuttuja äänensävyjä. Ei yhtään epämiellyttäviä tuoksuja, koskaan, missään. Tutut hajut, raikkaus, tupakka, koiran tassujen tuoksu. Koiran turkin pehmeys, kipu, liikuntavaikeudet. Sokerin maku. Savun.

Tärkeintä roolia näyttelevät äänet ja tuoksut. Välillä kuuloni on yliherkkä, toisinaan monien eri äänien sekamelskasta on vaikea poimia ne olennaiset, kun lisäksi joudun erottelemaan jokaisen äänen päässäni ja arvioimaan sen totuusstatuksen. Jos kuvaisin ajatteluani yhdellä sanalla, se olisi monimutkainen. Kotonani täytyy aina olla hyvä tuoksu. Leivon paljon vain sen vuoksi, että kotona tuoksuisi hyvältä. Tietyt kukat maljakossa tuoksumassa, lievä kloorin tuoksu tuomassa raikkautta. Vaikka äänet ja tuoksut eniten turvallisuuden tunnetta, johtavat ne myös helpoiten täysin harhaan. Sisäänhengityksen murto-osanen vie jonnekin aivan muualle, ennen kuin ehdin edes yrittää ymmärtää, mitä tapahtuu.

Nykyään paras ominaisuuteni on suhteellisuudentaju. Ajattelen, että kaikilla ihmisillä on jossain vaiheessa elämää omat vaikeutensa. Ulospäin ne saattavat näyttää toisen silmään mitättömän pieniltä, mutta tuntua ihmisestä itsestään musertavan pahalta. Kokemusten kovuudella ei ole koskaan mahdollista kilpailla. Toisaalta pientä joukkoa rankan kuuloisten tarinoiden eläjiä on siunattu kyvyllä olla tyytyväinen juuri siihen hetkeen, johon kaikki kommellukset ovat johtaneet. Olen yksi onnekkaista tässäkin suhteessa.

Olen pahoillani, että tämä oli osin kauhistuttava tarina. Olen pahoillani, että tämä on sen lisäksi totta. Olen pahoillani, että on myönnettävä, että pahimmat hirviöt ovat totta vain todellisuudessa. Saduissa niissä voi olla jotain mukavaakin. Itseasiassa olen ollut todella onnekas useankin asian suhteen. Joku on aina välittänyt minusta, silloinkin kun itsestäni ei ole tuntunut siltä. Minulla on ollut tahto selviytyä silloinkin, kun itse olen toiminut sitä vastaan. Olen ollut onnekas hoitopaikkani, lääkärieni, terapeuttieni ja avustajieni suhteen. Jos 32-vuotias elämäni pilkottaisiin kokonaisiksi tunneiksi, olisin ylivoimaisesti suurimman osan niistä ollut onnellinen.

Seija

Olen eheytymässä, ja koen spontaanisti turvallisuuden tunteita. Koen olevani osa maailmaa, ainakin hetkellisesti. En ole vain erillinen solu, tyhjyydessä, ilman merkitystä. Olen tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Minun kokemuksilleni on annettu sanat ja merkitys. Elämä on ihmeellistä ja hyvää.

Minua on auttanut terapian lisäksi se, että olen kohdannut muita dissosiaatiohäiriön kanssa taistelevia. Ymmärrän heitä välittömästi, koen samankaltaisuutta. Tämä kirjaprojekti on osa eheytymistäni ja tärkeä minulle. Ennen tuntematon ja outo minussa on muuttunut tutuksi ja todeksi. En pelkää itseäni enää niin paljon kuin aiemmin.