Minulla on dissosiaatiohäiriö. Se ei ole psykoosisairaus vaan mielen ja kehon tapa selvitä ylivoimaisista olosuhteista. Mielenkiintoista dissosiaatiossa on, että sitä on niin vaikea tunnistaa, edes ihmisen itsensä. Mikä minua vaivaa, kun olen vieras, epätodellinen ja ulkopuolinen? Maailma on kummallinen, haastava ja uhkaava. Arkipäivän eläminen näiden olotilojen kanssa onnistuu vaihtelevasti. Läheskään aina dissosiaatiohäiriöisen läheiset eivät huomaa minkään olevan vialla, ja itsekin hoidan haastavat opiskeluni ja työni yleensä ongelmitta. Vaistoan kuitenkin, että elän ulkopuolella, rajan takana. Yhteys on katki, itseen ja muihin.

Oma dissosiaationi ilmenee muun muassa fyysisten tunteiden kokemisen vaikeutena. On ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kyennyt tuntemaan kipua, kylmää, nälkää tai janoa. Koen usein kehoni toimivan minusta riippumatta, irrallisesti. Näen käteni kurottuvan ja laittavan paahtimeen leipiä, mutta en tunne kättäni. Se ei kuulu kehooni eikä näytä minun kädeltäni. Eihän minulla edes ole kämmenselässä luomia? Tunne on ahdistava ja kiusallinen. Kaikki ympärillä tuntuu sumuiselta enkä saa mistään kiinni. Näen ympäristön joko mustavalkoisena tai pieninä palasina.

Olen sosiaalisesti lahjakas, mutta ihmissuhteet ovat minulle haastavia sen takia, että raja itseni ja muiden välillä hämärtyy helposti. Samastun muiden tunteisiin liikaa enkä enää tiedä, mitä mieltä itse olen. Minussa on monta minua ja usein olen itseni kanssa eri mieltä. Ennen kuin tiesin, että minulla on tämä häiriö, ihmettelin tahatonta ”valehteluani”. Edellisenä päivänä inhosin kalaruokia ja seuraavana rakastin niitä. Ristiriitaiset mielipiteeni herättivät ihmetystä niin itsessäni kuin muissa. Nyt tajuan, että persoonani vain on kesken ja jäsentymätön.

Minua on monta, koska lapsuuteni sietämättömät olosuhteet tekivät elämästä mahdotonta yhtenä ihmisenä: herkkänä ja haavoittuvana pikkutyttönä. Minun piti jakautua, jotta elämä voisi jatkua. Lapsen maailmani oli epätodellinen ja sairas, koska ihmiset, jotka väittivät rakastavansa minua, tekivät minulle pahaa. Apulanta laulaa: ”Naamiot on meitä varten, joilla on sellaiset arvet, joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa.” Ei ihme, etten edelleenkään koe maailmaa tai itseäni kuten muut. Terapian avulla eheydyn pikku hiljaa ja elämäntarinastani tulee yhtenäinen. Olen rakentamassa identiteettiä ja kasvamassa aikuiseksi, vaikka minulla ei olekaan lapsuutta, jonka varaan rakentaa.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

 

 

 

Samankaltaisia postauksia