| Autonomisen hermoston toiminta on uuden näkemyksen valossa vahvasti kytköksissä myös mielenterveyteen. Hoidan työssäni yksinomaan lapsuudessaan vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Käsittelen tässä artikkelissani turvallisuuden kokemusten ratkaisevaa merkitystä autonomisen hermoston kypsymiselle ja psyykkiselle terveydelle.
JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa. IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistamina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen kokemuksia turvallisuudesta. Tämä hermoston osien yhteistoiminta muodostaa ”turvallisuustutkan”, joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa. AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimiseen liittyvistä virhearvioista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustautua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tällainen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti. |
LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen, vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämä on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.
AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/ai- kuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tällainen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun häiriintymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.
TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esimerkiksi vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten, jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, päihteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avunhakemisen kynnys on erittäin korkea.
AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen ”tässä ja nyt” tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisesta todellisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat – ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.
Turvallisuuden tunteen saavuttamisesta ja luottamuksen lisääntymisestä kertoo joskus vastaanotolla se, että potilaan ajattelukyky yhtäkkiä tilapäisesti kohentuu, mikä on hyvin miellyttävä kokemus. Tällainen kehitys voi tapahtua psykoterapiassa. Se kertoo hyvin konkreettisesti vähittäisestä parantumisesta lapsuuden traumoista. Mutta, autonomisen hermoston toimintaa korjaavan turvallisen vuorovaikutussuhteen luominen ei ole helppoa, myöskään traumaterapeutille, koska traumatisoituneen sietämättömät tunnetilat ovat niin usein odottamassa nurkan takana. Ne voivat milloin tahansa muuttaa ilmapiiriä yhtäkkiä turvattomuuden suuntaan. Oleellista on virheiden korjaaminen ja turvallisuuden palauttaminen. Mutta tärkeää on myös sen täsmällinen selvittäminen, mistä tämä reaktio syntyi! Se voi johtua yhtä lailla terapeutin tahdittomuudesta tai vaikkapa ohi kulkeneesta ambulanssin äänestä.
SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kun hän on rauhassa ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kun hänellä on jokin ”järkeä sumentava” voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä ”järkeä heikentävät” tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloiksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytyä traumamuistoihin.
Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidossa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kun terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.
SUOMESSA ON toistaiseksi huomioitu melko vähän uutta teoriaa autonomisesta hermostosta. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska se auttaa traumaterapeuttia, ja siten myös potilasta paranemisen polulla.
KOLME SIGNAALIA
Autonomisen hermoston kolme erillistä osaa polyvagaalisen teorian mukaan.
1. TURVALLISUUS saa autonomisen hermoston kehittyneimmän osan aktivoitumaan. Tällöin ihminen on levollinen ja rauhan tilassa. Tämä hermostollinen rakenne kypsyy ja voimistuu kokemusten myötä. Eli mitä enemmän ihminen saa oikeasti turvallisia kokemuksia tai turvallisuutta palauttavia kokemuksia, sitä vahvemmaksi tämä sisäinen rakenne muovautuu. Tässä tilassa ihmisen oppimis- ja käsityskyky ovat parhaimmillaan. Mitä enemmän turvallisuuden kokemus ja tunne sisäistyvät, sitä enemmän syntyy tunteiden säätelytaitoa. Ja mielenterveyttä.
2. VAARA sytyttää aktiivisen puolustautumisen. Tällaiseen puolustautumiseen liittyvät sellaiset tunnetilat ja reaktiot kuin paniikki, ahdistus, taistelu (aggressio), pako (pelko). Näiden kaikkien tarkoitus on palauttaa turvallisuuden kokemus, eliminoida uhka.
3. KUOLEMANVAARA laukaisee passiivisen puolustautumisen silloin kun aktiiviset puolustautumisen keinot ja mallit eivät johda tuloksiin tai vain heikentävät tilannetta, ihminen alistuu ja lamaantuu. Tähän ovat yhdistettävissä masennustilat, ja tunteista erityisesti häpeä. Häpeä on ymmärrettävissä “pettymyksenä vastavuoroisuuden odotuksissa”.
Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja
Artikkeli on julkaistu ensin: Pelastakaa Lapset -lehti 1/2016
Lämmin kiitos asiantuntevasta, napakasta, selkeästä ja tervetulleesta artikkelista tärkeästä asiasta. Gestalt, eli Hahmo-psykoterapeuttina ja kokemusasiantuntijana itsekin, hienosti tiivistämäsi asiat ovat tuoneet minulle myös suurta ammatillista apua; ymmärrystä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, empatiaa ja kehollisuuden hyödyntämistä entistä enemmän asiakastyössäni. Meidän psykoterapeuttien on tärkeätä seurata alamme kehitystä ja integroida tutkittua tietoa asiakastyöhömme vaikuttavuuden lisäämiseksi. Yst.terv. Riitta Iivonen
Asiaa.Kiva ois kuulla enemmän.Ja myös miten empaattisuus ja yliherkkyys tähän liittyy.
Kiitokset tästä miellyttävästä ja kannustavasta palautteesta!
Olihan se juuri eräs maineikas hahmopsykoterapeutti, Kurt Lewin, joka lausui viisaat sanat, ”mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria”.
Juuri teoriat mahdollistavat kokonaisnäkemyksen syntymistä. Ja kokonaisuuksien näkeminen, kunnioittaminen ja ymmärtäminen on traumojen hoidossa oleellista. Näin voidaan kehittää turvallisia ja parantavia hoitomuotoja.
Terapeuttinen työ voi saada biologiasta, evoluutiosta ja kehollisuudesta vankan selkänojan. Tällainen holistinen lähtökohta on länsimaiselle lääketieteelle ongelmallinen, mutta tulokselliselle trauman hoidolle hyvin hyödyllistä.
Olen luonneanalyyttinen kehopsykoterapeutti ja ilahtunut tästä kirjoituksesta. Varmasti uusi näkökulma monille. Toisaalta kehopsykoterapian isä ja Freudin oppilas Wilhelm Reich hahmotti asioita jo aikoinaan näin. Eli hän näki mielen ongelmia pitkälti autonomisen hermoston ja kehomielen häiriintyneneen rakennekehityksen kautta. Mutta mielelläni integroidun tähän uuteen tutkimukseen ja näen keskustelun avaamisen aiheesta kiinnostavana ja tärkeänä. Kiitos!
Kiitos. Mahtavaa saada itselle tietoa. Pystyy käsittelemään ja jatkamaan itsensä eheyttämistä.
Kiitoksia nästä palautteista. On hyvin arvokasta saada palautetta (kaikenlaista asiallista palautetta). Se antaa energiaa ja auttaa myös suuntaamaan omaa toimintaa jatkossa, eli siis jatkuvaa kehittymistä vuorovaikutuksessa.:)
Autonomisen hermoston ja psykoterapian yhdistämisen kannalta voisin suositella Trauma ja keho (Ogden, Minton, Pain) nimistä kirjaa.
Pienenä mainospalana vielä: tulen syventämään tätä aihepiiriä seuraavaksi psykoterapiakeskus Vastaamon koulutuksissa 2017 aikana, jossa viiden luentopäivän kokonaisuus. Että jos kiinnostusta riittää niin siellä homma jatkuu ja tarjolla on myös jotakin ihan uutta! Kannattaa käydä Vastaamon sivuilla tsekkaamassa.
ystävällisesti Anssi
Tämä mietityttää. Jotenkin tästä kirjoituksesta, koosteesta mulla nousi mieleen oma elämä aikajanana, yritin piirtää sellaista tänään. Haluaisin tutkia piirroksen avulla miten se ”kuolemanvaara ja lamaantuminen ja tilanteessa käyttöön tullut dissosiaatio” lapsuudessa kokemassani traumaattisessa hyväksikäyttötilanteessa on vaikuttanut mun koko elämään ja omaan käyttäytymiseen, ihmissuhteisiin, minäkuvaan. Mulla on ollut suurin osa elämästä ”pettymystä vastavuoroisuuden odotuksessa” – koen etten ole tullut kuulluksi, olen ollut sidottuna häpeälliseen salaisuuteen (vieläkin koen sitä eritysesti suhteessa sukuun, moniin ystäviin, hengelliseen yhteisöön…) Tämä altistaa masennukselle, alistumiselle, hyväksikäyttäville ihmissuhteille, mielenterveysongelmille ja/tai somaattisille oireille (kun ei halua/kykene/voi kuitenkaan poistua kokonaan yhteisöstä, suvusta, elämästä…). Työstämistä riittää. Tämä kirjoitus auttoi jollain tavalla hahmottamaan kokonaisuutta. Kiitos!
Tämä Sinin palaute antaa toiveikkuutta minulle tänään siitä, että kirjoittamisella voi oikeasti vaikuttaa. Tähän kirjoitukseen sain tärkeää apua toimittaja Raili Mykkäseltä, ja yhteistyöllä saavutimme siis jotakin merkittävää. 🙂
Itselleni sekä henkilökohtaisesti että työssäni olen tuntenut suurta apua visualisoinnista, kuvista ja kartoista. Oleellista on se, että niitä voi katsoa turvallisesti myös jonkun kanssa, ei pelkästään yksin.
Kiitos palautteesta, sillä voi myös vaikuttaa!
ystävällisesti
Anssi L
Kiitos artikkelista!Olen itse usein yrittänyt maallikkona ajatella jotenkin noin.Tuo teksti tukee sitä.Minulla oli vaikea lapsuus,jossa vanhemmat alkoholisoituneita ja insestiä.Jossain vaiheessa aikuisena koin löytäneeni viimein turvallisessa ympäristössä tasapainon.Se alkoi järkkyä,kun pitkä parisuhteeni kävi aallon pohjassa.Tunsin selkeästi hankalan tilanteen tullen,että kyse on kehostani ensisijaisesti,ei mielestä.Tunsin fyysisiä tuntemuksia ja olin varma,että menneisyyteni vuoksi,kehoni ei enää kestä tätä stressiä.Tuosta muutama vuosi eteenpäin,minulla todettin aikalailla vahingossa,ms-tauti.Siinä osittain selittyi kaikenlaiset kipuilut ja lihasjumit.Olin ajatellut useita vuosia jo,että ne varmaan johtuvat jostain menneisyyden muistijäljestä kropassani.Enpä tiedä nyt sitten varmaksi,mutta itse kehoni viestejä kuunnellen,minusta tuntuu,että ms-tauti on tullut tuosta stressistä lapsuudessa.Suvussa sitä ei ole kenelläkään.
Hei. Kiitos hyvästä ja ymmärrettävästä artikkelista. Kirjoittamisella voi tosiaan vaikuttaa! Olen itse TRE-ohjaajaopiskelija, sekä uupumuspotilas elikkä kokemusasiantuntija :). Tutustuin polyvagaaliteoriaan TRE- opinnoissa ja rakastuin suorastaan siihen! Se selvensi niin paljon omia sitkeitä ja piinallisia oireitani, kehollisia tuntemuksia ja ihmissuhdevaikeuksia. En ollutkaan huono ja saamaton ihminen, joka lahjoistaan huolimatta ei pysty toimimaan, koska niin helposti jähmettyy ja lamaantuu paikoilleen epämääräiseen paniikinsekaiseen masennukseen. Toipumisen tie on pitkä ja turhauttavakin, mutta täynnä kiehtovaa oivallettavaa.
Toivoisin kovin, että psykiatrian ja lääketieteen valtavirrassa ja perusterveydenhuollossa alettaisiin paremmin ymmärtää näitä mekanismeja. Uskon, että traumat ja hermoston epätasapaino ovat taustalla useimmiten myös esim. Kroonisessa väsymysoireyhtymässä, fibromyalgiassa ja muissa hormoniepätasapainotiloissa, myös kilpirauhas- ja lisämunuaisongelmissa. Jos sovellettaisiin luovasti ja tutkien traumatutkimusta, voitaisiin saada aikaan mullistavia tuloksia. Toivottavasti sinulla on mahdollisuutta vaikuttaa näihin asioihin! Itsekin tahdon vaikuttaa, mutta voimat ovat vähissä.
Kannustusta työhösi ja valoissa kevättä!
Kiitokset näistä palautteista Ajattelija ja Catherin!
Mielestäni on aivan loogista ajatella, että (toistuvat) kokemuksemme vaikuttavat kehon tasolla ja muovaavat biologisia järjestelmiä, tai ilmenevät erilaisina kehomuistoina. Tietyissä geneettisen perimän muodostamissa puitteissa. Tätä kutsutaan nykytutkimuksessa epigeneesiksi. Näille käsityksille saan toistuvasti myös lisävahvistusta käytännön potilastyön kokemuksista.
Näissä palautteissa on pohdittu samantyyppisiä asioita kuin mitä itsekin. Emotionaalisen trauman yhteydet erilaisiin ruumiillisiin sairauksiin ja oireisiin ovat varmasti monella tavalla olemassa ja vielä tutkimatta. Työsarkaa tässä riittäisi vaikka kuinka paljon, loputtomasti, jos vain olisi riittävän avarakatseisia ja rohkeita tutkijoita, jotka uskaltavat poiketa tavanomaisista melko kapeakatseisista ja rajoittavista ajatusmalleista sekä perinteisistä tieteenteon kaavamaisuuksista.
Eihän kaikkea tietenkään kannata selittää traumalla, mutta se on hyvä ehdokas, monessa kohdin, selittämään jotakin selittämätöntä.
Tämän aihepiirin perustavia kysymyksiä olen käsitellyt kirjassani Katkennut totuus (2014). Eli sitä miten olisi syytä ottaa huomioon esimerkiksi holistisia, evolutiivisia ja (elämän-)historiallisia ja monitieteisyyden aspetkeja, huomattavasti enemmän, koska nykytutkimus on pilkkoutunutta, historiatonta ja mekaanista. Kysymys on kokonaisesta tutkimuksen suuntauksesta, joka ei mielestäni kovinkaan optimaalisesti lääketieteessä ja varsinkaan psykiatriassa palvele totuuden etsimistä! Kyse on silloin tieteenteon filosofisen perustan tasolla. Että suunnataanko huomiota kokonaisuuksiin? Ja sovelletaanko käypiä tutkimusmenetelmiä, ja ylipäätään, tutkitaanko todellisen parantumisen kannalta oleellisimpia asioita tai asioiden välisiä syy-yhteyksiä?
Uskon, että sinulla Ajattelija on (ja tulee olemaan yhä enemmän) erinomainen mahdollisuus vaikuttaa ihmisiin vuorovaikutuksen keinoin, koska olet sekä koulutettu että kokemusasiantuntija! Ja koska oppimaan halukas asenteesi on niin kohdallaan!
Voimia arkeen Catherin ja Ajattelija!
ystävällisesti ja vertaisesti Anssi L
Hei,
käyn usein lukemassa oheisen artikkelin uudelleen ja uudelleen.
Olen itse syvällä tässä prosessissa, etsimässä korjaavia turvallisuuden kokemuksia terapiajaksolla.
Jotenkin tämä artikkeli antaa toivoa ja toisaalta ymmärrystä itseäni kohtaan silloin kun tuntuu ikävimmältä.
Kiitos tällaisista kirjoituksista. Aihe on todella mielenkiintoinen ja kirjoitat siitä hyvin läheisellä ja hyvin ymmärrettävällä tavalla.
Kiitos! Palaan tähän tekstiin varmaan uudelleen ja uudelleen. Olen nyt 64-vuotias nainen, joka joutui vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä eroon vanhemmista ja kodista kahdeksi kuukaudeksi. Join neuvolassa Nylanderin reagenssia – sitä oli viereisen huoneen alakaapissa. Äiti oli kysynyt terveyssisarelta, onko huoneessa mitään vaarallista, koska lapsi on vilkas. Ruokatorveni paloi pahoin. Apu oli yli kymmenen tunnin junamatkan päässä ilmeisesti Lastenlinnassa, jossa olin letkuruokinnassa ja sänkyyn kiinni sidottu. Vanhempiani en sen ajan käsityksen mukaan saanut tavata.
Niinpä aloin oirehtia noin kymmenvuotiaana psyykkisesti. Pelkäsin, että teen unissani muille pahaa. Piilottelin veitsiä. Eivät vanhemmat huomanneet mitään. Aikuisuuden kynnyksellä sairastuin paniikkihäiriöön, joten ”se jokin” on koko ajan nurkan takana. Tätä kirjoittaessani mietin, miksi minulla on ollut pari päivää ahdistunut olo. Mikä sen saa aikaan?
Terapiassa käyn edelleen. Tarvitsen myös lääkitystä. En ole katkera enkä onneton. Olen vain yksin traumani kanssa. Lapsuudesta muistan ”näyttelyesineen” roolin: ”Tämäkös lapsi oli siinä kamalassa onnetomuudessa?”
Hienoa, että tulee tutkimustietoa, josta ei-ammattilaisenakin ymmärrän olennaisia asioita.