Muistissani viimeiset seitsemät vuotta ovat harmaita tuskan ja epätoivon vuosia. Jäin  vaikean masennuksen ja dissosiaatio-oireilun vuoksi pois työ- ja harrastuselämästä ja kuljin vuosia enimmäkseen kodin, mielenterveystoimiston ja kaupan välillä. Ystäväpiiri muuttui ja harveni, ainoa johon pidin jatkuvasti yhteyttä oli tyttäreni ja läheisimmät sukulaiseni.

Masennuksen ja psyykkisen sairastamisen kierteeseen oli nopea vajota yhä syvemmälle seitsemän vuoden aikana, kun toivoa ei tuntunut löytyvän mistään. Voinnin kohentuessa olen nyt vuoden verran ponnistellut noustakseni takaisin aktiiviseen elämään, jota olen suurimman osan elämääni viettänytkin. Ajattelin, että kun jonkin aikaa on kulunut, niin voin vain ilmoittaa että pärjään nyt vähemmällä avulla ja alan elämään elämää jota haluan. Ilmeisesti ihan niin ei voi tehdä.

Vaikka nuo ajat ja tunteet tuntuvat jo kovin kaukaisilta, eivät ne kuitenkaan poissa ole. Riittää, että laitan hupun päähäni vesisateella niin muistan miltä tuntui kulkea vuosia huppu päässä, ajatella olevansa piilossa katseilta, olla näkymätön, olematon. Hyviä yrityksiä nousta ylös oli monta, mutta ne kaatuivat heti alkuunsa, kun huomasin mietin vaikea kuntoutumisen polku on. Sitä vaikeammaksi se kävi mitä kauemmin olin ollut synkissä ajatuksissani, mutta onneksi sain paljon hyviä ammattilaisia tuekseni.

Viime syksynä heräilin teho-osastolla vaikeiden leikkausten jälkeen ja lääkehöyryistäni huolimatta vain tiesin, että on tapahtumassa suuri muutos. Olin ollut viikkoja kriittisessä tilassa, ensimmäistä kertaa niin etten ollut aiheuttanut sitä itse. Tiesin ja tiedän edelleen että kyseessä voi olla vain jokin vaihe, reaktio suuriin elämäntapahtumiin, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä luottavaisempi olo minulla on tulevaisuuteni suhteeni. Dissosiaatiohäiriöstä on mahdollista parantua toisin kuin monista muista yleisemmistä psyyken sairauksista. Se on jo jotain.

On hyvä, että vointiani seurataan, mutta välillä tuntuu ahdistavalta kun joudun jatkuvasti todistelemaan voivani hyvin. Väsynyt olo, hiljaisuus tai liikaa puhuminen voivat herättävää huolta ammattilaisten parissa, jotka näkevät minua pienen hetken kerrallaan.

Ennen kuin voin elää itsenäistä elämää minun on todistettava virallisia ja hitaita teitä, että pystyn huolehtimaan taloudestani, tyttärestäni, kodistani, lääkityksestäni ja jopa eläimistäni. Asioista, joista olen suurimman osan elämääni huolehtinut moitteettomasti.  Sain lääkäriltä ajokiellon niihin aikoihin, kun minulla oli lääkitys. Vaikka olen ajanut autoa vuosikausia ja työksenikin, on ajokortin takaisin saaminen yllättävän vaikeaa. Ehkä pieniä, mutta kovin työläitä asioita. Toisaalta ymmärrän miksi kaikki tämä pitää tehdä, mutta hetkittäin tuntuu siltä kuin kaikki vain odottaisivat seuraavaa romahdustani.

Kuntoutuminen on täysipäiväistä työtä eikä pelkkä kertaviikkoinen terapiakäynti paranna ketään. Vakauttamiskeinojen opetteleminen vaatii paljon toistoa, jotta niiden käyttö onnistuisi kiperissä tilanteissa, arkirytmi pitää saada kuntoon, levon ja työn välillä tasapainoileminen vaatii harjoittelua. Usein dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on yksinkertaisten, arkisten asioiden opettelua. Muistutan itselleni päivittäin, miksi kaikki tämä työ pitää tehdä. Toivo tuo minulle motivaatioa, joka vaikuttaa olevan avain kaikenlaiseen kuntoutumiseen ja eheytymiseen.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi vaikeista koettelemuksista selvinneet ihmiset jaksavat jankuttaa siitä, miten kaikilla on toivoa ja tilanteet voivat muuttua yllättäen myös parempaan. Masennuksen kourissa sellainen puhe tuntui jopa loukkaavalta. Nyt minusta on tulossa sellainen ihminen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista