Viime vuonna opin vihan.

Opin vihaamaan sitä, että en saanut ikinä olla lapsi. Opin vihaamaan sitä pahaa ja kamalaa, mitä minulle tehtiin. Kun olin lapsi, huusin apua, kynsin ihoni verille, revin hiukseni pois ja lakkasin syömästä. Miksi te aikuiset ette kuulleet? Miksi te ette auttaneet minua?

Miksi minut saatiin raiskata ja vaientaa helvetillä pelottelemalla? Kenellekään ei ole luvattu ruusutarhaa, mutta minulta riistettiin kaikki elämisen mahdollisuus. Se ei ole oikein, se ei ole oikein, se ei ole oikein. Viha sumentaa silmäni ja saa käteni vapisemaan.

Nuorena aikuisena en jaksanut enää ja yritin itsemurhaa. Kun kerroin psykiatrisella osastolla lapsena kokemastani, sain skitsofreniadiagnoosin ja 19 eri lääkettä. En terapiaa. Kesti 10 vuotta saada oikea diagnoosi ja päästä puhumaan asioista. Hukattuja, epätoivoisia, nukuttuja vuosia. Miksi kukaan ei vieläkään auttanut, vaan kaltoinkohtelu jatkui uudessa, erilaisessa muodossa?

Olisi hienoa, jos traumat aina jalostaisivat. Jos olisin kirkasotsainen, ylevä nainen, joka menneisyyttään miettiessään sanoo, että kaikki oli elämisen arvoista, koska se opetti niin paljon. Ei ollut elämisen arvoista. Oli ihan vitun paskaa. Antaisin sen kaiken pois ja ottaisin tilalle normaalin lapsuuden ja terveen pään, jos vaihtaminen olisi mahdollista.

Olen kuitenkin tavallaan iloinen siitä, että uskallan nyt tuntea asianmukaista vihaa. Tunne on ollut tähän asti kielletty ja näkynyt lähinnä itsetuhona. Nyt uskallan sanoa, että minua kohdeltiin väärin, eikä se ollut minun vikani. Uskallan myöntää, että olen vihainen, katkerakin välillä. Anteeksiannon aika ei ole nyt, enkä edes tiedä, voiko tai pitääkö kaikkea antaa anteeksi. Ehkä ainakin siinä määrin, että katkeruus ei pääsisi tuhoamaan omaa sisintäni. Katkera ihminen kun menee joka ilta nukkumaan pahimman vihollisensa kanssa.

Mitä sinä, hyvä lukija, ajattelet vihasta?

 

Kirjoittanut Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi