Kerroin kirjassamme tarinani nimimerkillä Irene. Nimimerkin käyttämiseen oli monta syytä, päällimmäisenä pelko ja häpeä.

Vanhojen hyväksikäyttäjien minuun iskostama pelko siitä, että jotain kauheaa tapahtuu jos puhun asioista on tiukassa. Hoitohenkilökunnan avulla opin järkeistämään pelkoani. Eikö näiden ihmisten pitäisi painua syvemmälle maan alle asioiden tullessa päivänvaloon? Tiedän, että muutkin hyväksikäyttövyyhtiin liittyneet uhrit ovat puhuneet asioista jopa poliisille eikä mitään pahaa ole sattunut. Miksi siis minulle? En edes tiedä ovatko nämä ihmiset enää elossa, ja jos uhkaava yhteydenottoa nyt tulisi, olisin tarpeeksi vahva viemään asian poliisille.

Häpeä on kummallinen tunne. Se on juurtunut syvään, vaikka sille ei ole mitään syytä. On kummallista, miten paljon häpeää on joutunut kokemaan asioista, joita ei ole itse tehnyt eikä valinnut. Sen aika alkaa kuitenkin olla ohi, vaikka tiedän että jatkossakin se hetkittäin iskee koko voimallaan.

Kirjaa kirjoittaessamme kaikki meistä kävivät läpi samoja mietteitä kirjan julkaisun lähestyessä, ja uudelleen kirjan markkinoinnin tullessa ajankohtaiseksi. Miten lähipiiri, hoitavat henkilöt tai vanhat hyväksikäyttäjät suhtautuvat tarinaani? Joudunko ongelmiin työnhaussa tai tutustuessani uusiin ihmisiin? Monien kohdalla vuosikymmenten ajan salassa pidetyt asiat tulivat yhdessä päivässä kaikkien luettavaksi.

Lähipiiriltäni saatu palaute on tähän mennessä ollut vain positiivista. Olen saanut ymmärrystä tilanteeseni ja oireisiini ja kannustusta projektissa jatkamiseen. Se lienee tärkeintä.

Toivon, että projektissa jatkavien rohkeiden naisten esimerkki kannustaisi edes jotakuta tulemaan esiin taustansa kanssa, vaikka lähipiirilleen. Mitään kamalaa ei ole sattunut meillekään. Olemme heitelleet ilmaan ideoita projektin jatkosta, ja yksi ajatus oli kerätä ja jakaa mielenterveyskuntoutujien tarinoita ja selviytymiskokemuksia. Haluaisitko sinä jakaa tarinasi?

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista