Viimeinen vuosi on ollut minulle hurjaa ylämäkeä. Olen opetellut pitämään päivärytmiä, syömään säännöllisesti, käymään terapioissa ja pitämään muutenkin huolta itsestäni. Samalla olen ollut kirjoittamassa kirjaa, suunnitellut ammatillista kuntoutumista, opetellut kävelemään ja saanut takaisin itsenäisyyttäni. Tiesin, että vaikeita hetkiä olisi vielä tulossa, onhan traumasta kuntoutuminen kuitenkin vasta alussa ja sen myötä elämään tulee väkisinkin muutoksia.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt läpi monet vaikeat tunteet, eikä tämän mylläkän käynnistämiseen tarvittu kuin pieni muutos rutiineissa. Tunnemyrskyille tyypillistä on, että ne eivät liity aikaan tai paikkaan vaan mieli vaeltelee menneessä ja tulevassa milloin ja missä sattuu. Tämä on monelle dissoihmiselle tuttu asia. Uutta kaikessa on taustalla oleva oma varmuus siitä, että vaikeudet ovat ohimeneviä ja että selviän. Siitä, että minusta tulee vielä joku päivä melko normaali. Askel taakse, kaksi eteen.

Tänään juhlin kulunutta vuotta ja edistymistäni, tunsin kiitollisuutta ja helpotusta, ehkä ylpeyttäkin. Samalla kuitenkin mietin, miten väärin on, että kolmekymppisenä täytyy opetella kävelemään ja syömään aamupalaa. Ajatus herätti surua, vihaa ja kateutta – miksi juuri minun elämästäni piti tulla tällainen? Millaista olisi, jos olisin kokenut vastoinkäymisiä normaalin rajoissa, jos olisin saanut olla lapsi, nuori ja aikuinen oikeassa järjestyksessä?

Ajatuksia ja tunteita tulee ja menee, eikä kaikkiin niistä ole hyvä jäädä kiinni. Kaikki tuskakin on ilmeisesti käytävä läpi, ja se tekee traumasta toipumisesta täyttä työtä. Olisi mukava, jos mielen voisi korjata samalla lailla kuin auton moottorin -vaihtaa kuluvat osat, korjata viat ja jatkaa matkaa. Järkevä puoleni ymmärtää, että kymmenen vuoden aikana mielen rakenteisiin syntyneet ongelmat ovat hieman monimutkaisempia, mutta kärsivällisyys on koetuksella päivittäin.

Tunteiden myllertäessä kaikki opetellut ankkurointikeinot tulevat tarpeeseen. Juuri nyt makaan sohvalla peiton alla, neulon sukkia kuten joka syksy, seuraan välillä illan tv-elokuvaa ja katselen jaloissani nukkuvaa koiraa. Koti näyttää tutulta, esineet ja valokuvat ovat omilla paikoillaan, ilmastointilaite hurisee ja kynttilä tuoksuu muumilimsalle. Joskus, kun harhaudun pois ajatuksistani ja pystyn keskittymään vain tähän hetkeen, tunnen olevani aivan tavallinen ihminen. Silloin tuntuu, että kaikilla ponnisteluilla on ollut joku tarkoitus, ja että sellaisia hetkiä minulle on vielä luvassa.

Mikä saa sinun tunteesi katoamaan menneisiin? Miten käsittelet tilanteet?

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista