Olen väsynyt. Olen aivan helvetin väsynyt. Olen väsynyt, vihainen, pettynyt, turhautunut, turta, ehkä jopa katkera.
Että mihinkö?
Siihen, että tässä yhteiskunnassa on niin saatanan vaikea saada apua.
Opiskelen ammattiin, joka on yksi arvostetuimmista kulttuuristamme. Opiskelupaikan saaminen on vaikeaa, eikä monikaan alalle haluava pääse sinne koskaan. Minulla on sellainen tilanne, että opinnoistani puuttuu enää yksi osa, työharjoittelu, ja sitten valmistuisin ammattiini. Kuvittelin suunnitelmieni pitävän ja suorittavani harjoittelun aikataulussani.
Toisinaan elämä kuitenkin menee niin, ettei sitä voi suunnitella ja ennustaa. Keväällä, pari kuukautta psykoterapian aloittamisen jälkeen löysin itseni läheltä tilaa, jota kutsutaan mental breakdowniksi. Ystävieni ja terapeuttini viitoittamana päätin jäädä sairauslomalle.
Kuvittelin sen olevan helppoa. Optimistesti marssin terveyskeskukseen yleislääkärin vastaanotolle ja esitin asiani. Järkytyksekseni sain todeta, ettei minua ymmärretä. Kahden tapaamisen jälkeen mieleeni jäivät kohtaamattomuuden kokemukset, lääkepropaganda ja karmivat lauseet ”Sairausloma ei paranna ihmistä, ei varsinkaan näissä psyykkisissä tapauksissa”, ”Työ on terapiaa, ei kannata jäädä pitkäksi aikaa kotiin makaamaan”.
Toivon, etten päädy tämän lääkärin luokse enää koskaan.
Sain kuitenkin kaksi kuukautta sairauslomaa, kuukaudeksi kerrallaan. Seuraavaksi yleislääkäri passitti minut psykiatrin käsiin, mutta sitä ennen oli tavattava sairaanhoitaja mielenterveyskeskuksessa, koska psykiatrille ei voi suoraan päästä. Sairaanhoitajan tapaamisesta minulla ei ole mitään huonoa kerrottavaa, päinvastoin. Koin tulleeni kohdatuksi ja nähdyksi. Tilanteeni ymmärrettiin väliaikaiseksi ja hän uskoi minun toipuvan, kunhan saan tarpeeksi aikaa toipua ja käsitellä rauhassa epävakaista psyykettäni, joka on muodostunut sellaiseksi lapsuudesta lähtien. Poistuin mielenterveyskeskuksesta hymyillen ja toiveikkaana tulevaisuudestani.
Parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen taas sekoitti pakan toistamiseen. Toki hän vaikutti kuuntelevan minua tarkkaavaisesti, hän osasi tehdä tarkkoja kysymyksiä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, dissosiaatiosta ja derealisaatiosta. Mutta hän tokaisi suoraan, ettei Kela suosi diagnoosiani sairauspäivärahan myöntämisissä. Hän arveli minun menevän luokkaan kaksi, eli olevani osittain työkykyinen, kun pitäisi olla luokassa kolme, jotta sairausloman edellytykset täyttyisivät. Kiemurtelevan koukeroisessa dialogissamme onnistuin ymmärtämään, että Kela saattaisi olla armollisempi, jos minulla olisi diagnoosina masennus. Se taas edellyttäisi, että minun on otettava masennuslääkkeitä, joista olin tähän mennessä kieltäytynyt. Tein sen minkä pieni ihminen tekee byrokraattisessa systeemissä voidakseen elää jotenkuten inhimillistä elämää: valehtelin suostuvani lääkitykseen. Psykiatri kirjoitti minulle reseptin Voxraa. Hain lääkkeet myöhemmin apteekista, mutta jätin ne pakettiin. Minä ja terapeuttini olemme tietämättömiä siitä, valvotaanko lääkkeiden noutamista Kelan puolelta. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä, joten hain 25,50 euron lääkkeet. Ajattelen vain mielisairaalan seinien puuttuvan ympäriltäni, olenhan pakkolääkityksen alaisena kiristys ja kuristus seuranani.
Sain siis toisen diagnoosin. Psykiatri sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei Kela myönnä sairauspäivärahaa. Odotusaika olisi neljästä kuuteen viikkoa. Lähdin hämmentyneenä odottamaan päätöstä, joka vaikutti erittäin pessimistiseltä ja tuhoon tuomitulta.
Olen väsynyt siihen, että minusta, mielenterveyspotilaasta, nähdään vain pinta. Edellisessä B-lausunnossani lukee, että olen siististi pukeutunut nainen, johon saa helposti kontaktin, joka ei vaikuta psykoottiselta, vaikkakin on hieman jähmeä ja tunneilmaisultaan niukka. Minusta tuntuu, että tapauksessani tuijotetaan vain pinnallisia seikkoja, kuten sitä, että olen viisi vuotta opiskellut arvostettua yliopistotutkintoa, ahertanut ja suorittanut enemmän kuin keskivertoihminen, osaan pukeutua tyylikkäästi ja kauniisti, vaikutan hallitsevan itseäni, osaan keskustella, kykenen abstraktiin ja älykkääseen itseilmaisuun ja puhumaan psykiatrian kieltä.
Minusta tuntuu, ettei minua uskota ja oteta todesta kun kerron dissosiaatiosta, psykoosinkaltaisista oireista, sosiaalisesta eristäytymisestäni, itsetuhoajatuksistani. Ne menevät ohi, niillä ei ole mitään painoarvoa, ne eivät ole osa jaettua todellisuutta kun istun valkoisessa vastaanottohuoneessa jalat ristittynä, hame siististi, kädet sievästi sylissä ja kerron vakaalla ja rauhallisella äänellä millaista se on kun tunnen etten ole olemassa. Eihän kukaan noin älykäs, kyvykäs ja kaunis voi olla sellaisessa tilassa!
Haluan kysyä, miksi Suomessa täytyy olla ulkoisesti katsottuna aivan pohjalla, jotta voi saada apua. Tämä fakta saa minut suuttumaan ja kokemaan epäoikeudenmukaisuutta. Koen olevani väliinputoaja, laatikoihin ja kategorioihin kuulumaton; se, joka vain nopeasti työnnetään takaisin oravanpyörään pyörimään ikuista kuolemankarusellia.
Kun minä vain pyysin hetkeksi lupaa poistua siitä helvetistä ja levätä, jotta voisin palata takaisin yhteiskuntaan terveenä, jaksavana ja elinvoimaisena ihmisenä ja työntekijänä. Koska se minä haluan olla ja koen pohjimmiltani olevani; en tukijärjestelmää häikäilemättömästi hyväksikäyttävä vapaamatkustaja.
Kysyn edelleen, että mikä helvetin sosiaalidemokraattinen järjestelmä tämä muka on, jossa empatia, myötätunto ja välittäminen ovat vain pelkkiä kauniita korulauseita virkamiesten papereissa. Missä ovat konkreettiset teot heikoimpien auttamiseksi? Minäkin, minäkin olen yksi heikoimmista tällä hetkellä. Et ehkä ajattelisi niin jos tulisin sinua kadulla vastaan suorine ryhteineni ja huulipunineni, jos näkisit millaisia kykyjä ja taitoja minulla on, jos näkisit minut kun olen parhaimmillani ja nauran, mutta minä se olen. Minä se olen.
Minä tarvitsen apua ja toivon ja haluan sitä epätoivoisesti. Olen vain väsynyt mentaalisiin ja behavioraalisiin akrobatiatemppuihin, joihin minun on venyttävä kerta toisensa jälkeen hakiessani apua ja kun yritän aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa monen eri alan asiantuntijan, jotta minua uskottaisiin, että minulla ei ole kaikki hyvin ja minä en jaksa enää. Kun liioittelen, puheeni käsitetään väärin ja psykoottisuus saa vallan keskustelussa, ja kun olen rehellinen, se on laimeaa, ei-kiinnostavaa, ei-tärkeää, ei-tarpeeksi-vakavaa, ei-kriteerit-täyttävää, ei-totta. Tunnen jatkuvasti: mikään ei riitä. En osaa pelata tätä sairasta peliä oikein. En tunne systeemiä tarpeeksi, siksi kuljen sokkona eteenpäin. Olen oikeussalin todistaja, joka ei jaksa enää sanoa sanaakaan puolueelliselle lautakunnalle, joka on jo omasta mielestään kuullut tarpeeksi.
Minusta tuntuu, että minun on seuraavaksi yritettävä itsemurhaa, jotta voisin siirtyä Kelan asteikolla luokkaan kolme: työkyvytön. Silloin, vasta silloin, voisin saada sairauslomani.
by Mielenterveyden kandidaatti,
yksi kirjamme lukijoista
Periaatteessa tuttu tunne ja tunnistan tuon ajatusmallin, että on todistettava oma pahaolo/sairaus muille jotta minkäänlaista apua saa.
Oikeastaan ainoa neuvo mitä voin antaa on, että pysähdy siinä kohtaa, kun ajatus lähtee sille raiteelle, että kai tässä on tehtävä jotain radikaalia, että saa apua. Sillä tavalla kietoudut vain entistä syvemmälle tuohon hoitosysteemin suohon ja voi olla, että systeemi pilaa lopullisesti elämäsi. Tätä en tarkoita edes vitsillä vaan systeemi voi oikeasti pilata elämäsi lopullisesti lääkkeillä, diagnooseilla ja “hoidolla” mikä ei välttämättä ole asiallista sinun tilanteessasi.
Minun kokemuksia kyllä löytyy netin foorumeilta, mutta lyhykäisyydessään minut diagnosoitiin skitsofreenikoksi, lykättiin eläkkeelle ja vedin oikein kunnon vanhan polven neuroleptejä, jonka seurauksena en oikein pystynyt puhumaan kunnolla (kieli menee solmuun), kuola valuu suun pielestä ilman, että sitä tajuaa ennenkuin paita on märkä ja käytännössä istuin sohvalla pystymättä enää tekemään yhtään mitään. Onneksi edelleen muutamia ajatuksia liikkui päässä (ja osiahan ei edes tuollainen lääkitys hiljentänyt), jotta tajusin ettei tässä ole mitään järkeä. Minä olin systeemin uhri ja syvällä siinä suossa. Onneksi älysin paeta tuosta systeemista ja analysoida itse itseäni ja päätyä eri tulokseen kuin ylilääkärit ynnä muut. Ei elämä sen jälkeen helppoa ole, helvetin vaikeaa itse asiassa lähes joka päivä, mutta parempi olla elossa ja kärsiä kuin, että olisin istunut viimeiset kaksikymmentä vuotta siellä osaston kellarissa.
Mene vaikka metsään huutamaan, hakkaamaan puita ja kiviä, potki kaikki paskaksi mitä näet siellä. Huuda, kilju, heittele kiviä, käy kirjoittamassa foorumeilla, lue muiden kokemuksia ja ota terveydenhuolto sellaisena kuin se on…epätydellinen systeemi, joka ei pysty näkemään sinun sisällesi.
Ihan vain sen kommentoin, että kyllä Kela näkee mitä lääkkeitä olet apteekista hakenut, jos niistä on saanut Kela korvauksen. SE sen sijaan ei ole totta, että täytyisi syödä lääkkeitä voidakseen saada sairaslomaa. Terveisin,vuosittain uusittavalla kuntoutustuella ilman lääkitystä jo vuosia.
Itse olin sairauslomalla opintojeni ollessa vielä kesken, sain psykiatrilta 2kk sairausloman. Minulla ei ole lääkitystä ja sain kyllä disso diagnoosilla sairauspäivärahaa. Silloin jos olet pitempään pois, niin silloin Kela/oppilaitoksesi voi vaatia tarkempaa selvitystä opiskelu valmiuksistasi.
Minäkään en suosittele, että alkaisit tekemään jotain radikaalia, jotta saisit oikeanlaista apua, koska se voi olla loputon suo.
K, kommentti sivuaa pitkälti omaa taivaltani.
Mielenterveyden kandidaatin postauksessa tulee esille niin monta epäkohtaa hoitojärjestelmän nykytilasta. Ja kuinka kirkkaasti ja jäsentyneesti esitettynä. Tämä herättää syvää myötätuntoa ja tarvetta vastata huutoon omalta osaltani. Keskityn siihen mikä mielestäni on oleellisinta, eli siihen kuinka ymmärtämättömyys rakenteellista dissosiaatiota kohtaan tuottaa erityisen hankalia ja kuitenkin, ainakin periaatteessa, ratkaistavissa olevia ongelmia!
Tässä kohtaa kannattaa erotella, on olemassa systeemin ongelmia ja yksilötason ongelmia. (huom. puhun nyt siis yksinomaan hoitohenkilökunnan osuudesta! huom. lukeudun itse myös hoitohenkilökuntaan) Kysymys on näiden erilaisista ja eritasoisista yhdistelmistä, mikä tekee potilaalle tilanteen hahmottamisesta vaikeampaa. Tämä hahmottaminen on ymmärrettävästi vielä vaikeampaa jos on hätä. Tämän tyyppisistä lähtökohdista aloitin kirjoittamaan oman kirjaani Katkennut totuus, joka valmistui 12 vuoden prosessin tuloksena 2014. Siinä motiivina oli yrittää selvitellä juuri tällaista kerroksellista ja monitahoista, emotionaalisesti hyvin latautunutta, sotkua.
Eli yksinkertaisesti lausuttuna, ymmärrys siitä, että ihmisessä voi olla aivan erilaisia (jopa vastakkaisia) osia, jotka ovat kyvyiltään, olemukseltaan ja esimerkiksi vuorovaikutustaidoiltaan aivan erilaisia keskenään. Onhan se hämmästyttävää! Olen kuitenkin tämän saanut niin monesti todistaa, ettei se enää kuitenkaan pääse suuresti yllättämään.
Tällaisen selitysmahdollisuuden näkemättä jättäminen johtaa tilannearvion aivan pieleen. Eli ihmisestä nähdään vain joku osa. Esim. joko pärjäävä tai sitten holhottava. Molemmat johtavat ongelmiin, ja valitettavan usein tunteeseen, ettei tule kohdatuksi ja ymmärretyksi. Käytännössä siis silloin, ihminen tulee nähdyksi (korkeintaan) osittain.
Ajoittain törmäämme siis järjestelmän ongelmiin: esim. ei ole vakiintuneita malleja, yleistä koulutusta, dissosiaatiohäiriöisen kohtaamiseen tai tunnistamiseenkaan; suomalainen psykiatrinen tiedeyhteisö ei tee tutkimusta dissosiaatiohäiriöistä?! Puhumattakaan psykiatrisen diagnostisen järjestelmän heikkouksista. Ja ajoittain yksilötasolla hoitohenkilökunnan puutteelliseen kykyyn havaita rakenteellisen dissosiaation (ts. trauman) vaikutuksia ja merkitystä vuorovaikutuksessa, minkä johdosta kohdata siten ymmärryksellä dissosiaatiohäiriöisiä potilaita.
Nämä puutteet vaikuttavat siihen, että liian usein psykiatrinen hoitojärjestelmä epäonnistuu mielestäni perustavimmassa tehtävässään, eli ei pysty luomaan ja lisäämään turvallisuuden tunnetta. Parantavaa olisi nähdyksi tuleminen, sellaisena kuin oikeasti on, kokonaisuudessaan.
Kiitokset tästä tärkeästä postauksesta! Se todellakin stimuloi minua kirjoittamaan.
Voimia ja kannustusta mielenterveyden kandidaatille!
Toinen mielenterveyden kandidaatti
Anssi
Dissosiaatiohäiriöön perehtyneenä psykiatrina voin surullisena todet että psykiatrisi oli aivan oikeassa Kelan suhteen. Olen hakenut potilailleni b-lausunnoilla sairauspäivärahaa ja/tai kuntoutustukea vaikean dissosiaatiohäiriön takia eikä ole myönnetty “pelkästään” sillä diagnoosilla. Kelan asiantuntijalääkärin arvion mukaan “dissosiaatiohäiriö ei ole vakava mielenterveyshäiriö” eikä näin ollen aiheuta työkyvyttömyyttä kaikkeen työhön. Näin on siis kelan kielteisissä päätöksissä lukenut. Se on niin väärin ja osoittaa ettei Kelan asiantuntijalääkärit ole saaneet tarpeellista koulutusta/ perehdytystä tähän sairauteen. Mikä käytännössä pakottaa asiantuntevan lääkärin toimesta kuvaamasi käytäntöön: joudutaan lisäämään paremmin tunnettu/hyväksytty diagnoosi ja pahimmillaan jopa määräämään siihen lääkitystä ja kehottamaan potilasta ainakin hakemaan se apteekista jotta Kela olisi tyytyväinen. Lääkäri joutuu siis “hoitamaan Kelaa”.
Muutos on mahdollinen vain tietoisuutta lisäämällä, ja siitä tämä rohkea kertomuksesi on mainio esimerkki! Lisäksi toivon että edes joku Kelan asiantuntijalääkäreistä osallistuisi Traumaterapiakeskuksen laadukkaaseen dissosiaatiohäiriökoulutukseen.
Voimia Kelan viidakosta selviytymiseen kaiken muun ohella!
Mikaela
Olen hiljaisena seurannut kirjoitukseni johdosta syntyneitä kommentteja. Olen liikuttunut kaikista vinkeistä, näkökulmista, myötätunnosta ja empatiasta mitä olette täällä ilmaisseet. Iso kiitos niistä – ne todella merkitsevät minulle. On sanoin kuvaamatonta tulla otetuksi tosissaan ja nähdyksi sellaisena kuin on. Hoitohenkilökunnan kommentit ja kritiikki hoitojärjestelmää kohtaan ovat myös osuneet maaliinsa.
Tällä hetkellä voin jo paremmin: minulle myönnettiin kerralla tämän vuoden loppuun asti sairausloma, vaikka psykiatri ei kamalasti antanut toivoa sille. Ihmeitä siis tapahtuu ja uskon sisäisen ihmeen vielä löytyvän jonain päivänä sisältäni. Matka on pitkä, mutta vaikeimmat reitit ovat aina sellaisia.