Olen miettinyt vuosia, miten tulisin tämän asian kanssa esille. Tai miksi. Mitä merkitystä tarinallani olisi muille ja mitä siitä seuraisi.

Tekisinkö sen puhtaasti itsekkäistä syistä vai onko suurin motiivini muiden auttaminen? Onko syvin tarpeeni ulostulossani tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Uskooko minua kukaan ja onko sillä edes merkitystä? Miten tarinani kertoisin, mistä aloittaisin?

Pelko ja häpeä ovat toimineet ehkä suurimpina esteinä, mutta jarruna on toiminut myös terveellinen määrä harkintaa. Minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto. En halua, että traumani määrittää kaikkea tekemääni, joskaan ei tämä maailma paremmaksikaan muutu vaikenemalla. Kaikella on aina vastareaktionsa. Kaikkeen ei voi varautua. Kaikkea ei voi ennustaa.

Olen perheenäiti. Aioin kirjoittaa, että olen aika tavallinen perheenäiti, mutta se ei taida olla ihan totta. Minulla on nimittäin perheenäidin lisäksi monta muutakin minää. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja tästä monimuotoisesta häiriötyypistä spesifisemmin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Dissosiaatiohäiriö on mielen luonnollinen puolustusreaktio mm. epänormaaliin, haitalliseen ja vaaralliseen kasvuympäristöön. Dissosiaatiohäiriöitä on eriasteisia ja niistä vakavimmasta päästä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka käytännössä tarkoittaa, että persoonan rakenne on pirstoutunut ja jakaantunut osiin, jotta ihminen pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tavallisimmin näin voi käydä jatkuvan lapsuudessa tapahtuvan traumatisoitumisen seurauksena. Myös Toisen maailmansodan keskitysleireiltä selvinneistä aikuisista moni kärsii dissosiaatiosta.

En aio vielä tässä tekstissä kertoa yksityiskohtaisesti traumatarinaani. En halua, että se vie liiaksi huomiota muilta pointeiltani. Sen verran kuitenkin lyhyesti kerron, että dissosiatiivinen identiteettihäiriöni johtuu hyvin varhain alkaneesta laiminlyönnistä, pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöstä. Muutimme usein eivätkä kohtaamani aikuiset nähneet hätääni. Laskeskelen, että pelkästään ala-asteella olen vaihtanut koulua seitsemän kertaa. Ne, jotka hätäni hetkellisesti näkivät, kääntyivät katsomaan muualle.

Monessa koulussa olen saanut kokea koulukiusaamista, ja mitä vanhemmaksi tulin, sen sadistisemmaksi kiusaaminen muuttui. Yläasteella “kiusaaminen” sai pahimmillaan henkisen ja fyysisen kidutuksen tunnuspiirteitä. Oli paljon seksuaalista väkivaltaa. En saanut kotoa tarvittavia työkaluja, jotta olisin voinut itseäni puolustaa. Miten olisin voinutkaan? Kun kasvaa epänormaalissa ympäristössä, ei voi tietää, mitä itselle saa tehdä ja mitä ei. Tulee helposti kohteeksi. Lapsuudestani moni sanoisi: “Miten tuosta voi koskaan selvitä?”

Minulla on kymmenen vuotta psykoterapiaa takana ja vielä varmasti monta edessä. Olen kuitenkin päässyt jo pahimman yli. Pirstaloituneen persoonan osien välillä on yhteistyötä. Tämä näkyy mm. siten, että minulla ei ole niin paljon muistikatkoksia tai ehkä paremminkin muistiaukkoja. En saa enää paniikkikohtauksia tai hallitsemattomia raivokohtauksia. Osaan suojata itseäni. Vaikeiden tunteiden esille noustessa en vajoa enää masennukseen. En ole toivonut hiljaista kuolemaa muutamaan vuoteen.

Aiemmin olen verrannut itseäni maailmaan ja nähnyt vain eroja. Nyt näen yhteneväisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Hiljalleen ne osat, jotka kantavat traumatapahtumien käsittämättömän vaikeita tunteita ja kokemuksia, palaavat osaksi minun ydintietoisuuttani ja pystymme yhdessä jatkamaan eteenpäin jättäen trauma-ajan taaksemme. Olen eheytymisen tiellä ja ajatus siitä, että jokin päivä dissosiatiivinen identiteettihäiriö on osa historiaani, tuntuu mahdolliselta.

En halua häiriöstä eroon siksi, että häpeäisin tai inhoaisin sitä. Näinkin on ollut. Koen suurta myötätuntoa ja kiitollisuutta dissosiaatiotani kohtaan. Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä olosuhteissa. Se on pitänyt minua kädestä, kun kukaan muu ei ole lohduttanut. Se on Supervoimani ja matkakumppanini, mutta sen tehtävä on kuitenkin täytetty. Emme enää elä jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Olen aikuinen ja minulla on nyt oma perhe. On minun vuoroni antaa omille lapsilleni turvaa, jota minulla ei koskaan ollut. Se ei onnistu, jos osa minusta edelleen elää toisessa ajassa, jossa on jatkuva sotatila. On aika hyväksyä, kiittää ja jatkaa matkaa yhdessä. Yhtenä.

Mukanani on vuosia kulkenut kysymys: “Mikä tekee ihmisestä hirviön?” Vastaus on aina ollut hyvin lähellä, mutta on kuitenkin kirkastunut mielessäni vasta viime vuosina. Ennen vastauksen löytymistä minun piti kohdata “hirviö” itsessäni. Se piti ottaa syliin ja sitä piti halata. Sille piti kertoa, että kaikki on nyt hyvin ja sitä piti lohduttaa. Sille piti laittaa ruokaa ja sille piti rakentaa pesä. Sitä piti oppia rakastamaan ja näkemään se sellaisena kuin se oikeasti oli. Se on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Trauma on ylisukupolvinen vitsaus. Lapsi syntyy maailmaan viattomana. Lapsi ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen pahaan. Lapsi sopeutuu ja oppii selviytymään. Olen joutunut pohtimaan paljon niitä hypoteettisia syitä, miksi omat vanhempani epäonnistuivat tehtävässään kohdallani. Kummatkin. Minkälaisiin kauhukokemuksiin heidän sisäiset traumalapsensa ovat juuttuneet? Entä minkälaisia kauhuja heidän vanhempansa ovat kokeneet sota-aikana?

Olen saanut vuosien varrella koottua tiedonpalasia vanhempieni elämästä ja niistä on kehittynyt ymmärrettävä kuva. Olen surullinen heidän sisäisten lastensa puolesta. Koen suurta myötätuntoa heidän kokemuksiaan kohtaan. Ymmärrän, mutta en voi kuitenkaan antaa anteeksi aikuisille, jotka ovat rikkoneet minut. Vaikka en voi antaa anteeksi pahantekijöilleni, haluan antaa hiljaisen hyväksyntäni niille, jotka uskaltavat etsiä muutosta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Henkinen kasvu ei lopu koskaan.

Tämä loppuu minuun. Annan omille lapsilleni sellaisen lapsuuden jonka minunkin olisi pitänyt saada. Minulle on suotu upea mahdollisuus kasvattaa kilttejä, vahvoja ja ehyitä miehiä tähän maailmaan. Sellaisia hyviä ihmisiä, joita tämä aika tarvitsee. Olen tästä mahdollisuudesta äärimmäisen kiitollinen ja hurjan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut tehdä sen työn, joka tämän mahdollistaa.

Tämä aika, jota elämme, tuntuu ajoittain lohduttoman vaikealta ja pelottavalta. Uhka tuntuu ilmassa. Syyrian sota, pakolaistulva, massasukupuutto, ilmastonmuutos. Kaikki ne karmeudet, joita juuri tällä hetkellä tapahtuu mm. Aleppossa. Juuri nyt, aivan seinän takana, silmiemme alla tapahtuu se sama, mitä on tapahtunut myös täällä Suomessa. Syntyy uusia yli sukupolvien kulkevia traumoja, vitsauksia ja kamaluuden kierteitä.

Katsoin hiljattain dokumentin Kasvot Syyrian sodalle. Se oli pysäyttävä. Se on kaunistelematon ja groteski kuvaus Alepposta. Moni suomen kielen sana sai uuden painoarvon sen myötä. Kulttuurisesti olemme niin kaukana toisistamme, mutta inhimillisyyden ja ihmislajin selviytymismekanismien kautta työntyi esiin yhteytemme ja samankaltaisuutemme kuin valtava huutomerkki. Muistan kouluajoilta historian oppitunteja, joissa käsiteltiin Suomen sotia. Ne saivat niissä jotenkin ylevämmän, kunniakkaamman ja siistimmän kuvan kuin muiden maiden sotahistoria. En muista, että Suomen sotarikoksia olisi koskaan käsitelty. Vasta nyt on alettu käsittelemään Suomen synkempää historiaa tuolta ajalta. Menneisyydestä kaikuu yhtä hirveitä asioita kuin mitä tapahtuu nyt Syyriassa ja Irakissa. Kiitos Niklas Meltio tekemästäsi työstä ja tästä dokumentista. Voin vain kuvitella, minkälaista sielunhaavaa kannat, jotta voit työtäsi tehdä. Kiitos uhrauksestasi.

Ajatus tästä kaikesta tuntuu lohduttomalle. Nopeasti ajateltuna olo on voimaton. Tässä ajassa on kuitenkin jotain erilaistakin. Jotain uutta. Meillä on paljon enemmän tietoa. Meillä on kaikilla oma äänemme ja kanavamme, jonka kautta voimme saada sen kuuluviin. Trauma elää salaisuudesta. Se saa voimansa hiljaisuudessa. Minä voin vaikuttaa kertomalla oman tarinani. Tässä ajassa on jo monta rohkeaa astunut esiin omien tarinoidensa kanssa. Kiitos heille. Liityn omalla panoksellani tähän joukkoon. Tarinani ei siis ole ainutlaatuinen. Ja siinä sen taika onkin. Haluan kaikkien tietävän, että kukaan ei ole niin rikki, etteikö siitä voisi selvitä ja eheytyä.

Tämä on äänenavaukseni. Lyhyt pohjustus tulevaan.

Jatkossa tulen käsittelemään traumaa ja elämääni teemoittain. Yhteyksiä etsien ja niitä löytäen. Kertomuksia eheytymisestä.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Totuus ei pala tulessa.

-Carita K.-

-yksi kirjan lukijoista-

(Alin kuva: Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen Äiti & Niklas Meltio)