Olen yksi niitä harvoja, joilla joulunviettoon ei liity traumoja. Ei kännistä joulupukkia, vanhempien riitelyä tai kiusallisia lahjoja. Minulla ei ole erityisiä joulumuistoja, koska vartuin kodissa jossa joulua ei vietetty lainkaan.
Uskonnollinen vakaumus vei joulumme. Koulussa poistuin luokasta joulujuhlaharjoitusten ja jouluvirsien ajaksi, lahjoja ei annettu eikä saatu. Silloin se ei haitannut minua, koska elin kuplassa jossa luulin olevani niitä ainoita jotka viettivät joulua oikein. Aikuisena olen joutunut häpeämään yleissivistykseni puutetta jouluperinteissä ja -lauluissa.
Minun jouluuni ei kuulunut kiusallisia sukuvierailuja, järjetöntä säntäilyä kaupoissa tai saunan suursiivousta. Vaikka harmittaa että hyvätkin joulumuistot puuttuvat, on mukava muistella myös joululomia Etelä-Euroopan lämmössä. Aikuisuutenikaan jouluihin ei ole kuulunut paineita tai stressiä.
18-vuotiaana minulla oli oma perhe ja pieni lapsi, vapaus uskonnosta ja aikaa toteuttaa unelmiani. Paikata puuttuvia jouluja. Niinkuin arvata saattaa, meni touhu ensimmäisinä vuosina överiksi. Kuusi käytiin valitsemassa jo kesällä, lokakuussa tehtailtiin piparkakkutaloja ja joulupöydässä oli varmasti kaikenlaista. Yritin vaatia joulupukkia tulemaan paikalle oikeilla poroilla, mutta se jäi vain haaveeksi.
Vuosien kuluessa jouluhössötys laantui, mutta jouluilla on ollut minulle silti tärkeä merkitys. Olen jouluihminen, ehdottomasti. Joulu on ollut juhlan aikaa, ajan viettämistä vain niiden hyvien perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Lepäämistä ja sen tekemistä, mikä millonkin hyvältä tuntuu. Viidessätoista vuodessa olen ehtinyt rakentaa omat jouluperinteeni, joihin olen valinnut hyvin vähän mitään ikävää.
Tänä vuonna kadoksissa ollut joulufiilis löytyi tekemisen kautta, leipomalla ja kokkaamalla. On mahtavaa olla kirjaimellisesti takaisin omilla jaloillaan, selvempänä kipulääketokkurasta ja masennuksen sumusta. Tämän joulun saan viettää arvokkaassa seurassa, kahden kesken tyttäreni kanssa. Jouluateria syödään sohvalla ja joululaulujen sijasta soi iloista poppia, mutta mikään ei ole pakollista. Aika teini-ikäisen lapsen kanssa tuntuu parhaalta lahjalta. Aion levätä ja nauttia.
Ihanaa joulua teillekin!
Muistakaa syödä ja nukkua 🙂
by Irene, yksi kirjan kirjoittajista
Kiitos Inari kivasta postistasi. Uskon, että tuo lahja “kahdenkeskinen aika tyttären kanssa” on todellakin se paras. Vaihtaisin itse kaikki lahjat ja kaiken muunkin materian pois, mikäli vain saisin viettää kahdenkeskistä (tai minun tapauksessani kolminkeskistä) aikaa LÄSNÄOLEVASTI tyttäreni ja mieheni kanssa.
Kiitos myös muista viimeaikaisista posteista kaikille, en ole pariin kuukauteen käynyt blogissanne.
Oli upeaa lukea Carita sinun kokemuksiasi, todella hienoa meidän muiden matkalaisten kannalta, että sinä ja muut osasi olitte valmiita kertomaan tarinanne. Itse kärsin sekundaarisestä dissosiaatiohäiriöstä, jolle sain sanat vasta viime keväänä (oirehdintaa on takana melkein 17 vuotta). En ole vielä valmis kertomaan omaa tarinaani, mutta vahvistun koko ajan upean terapeuttini, rakastavan nykyisen perheeni ja muutaman rakkaan (vertais)ystävän tuella. Myös tämä blogi ja “Viisi naista, sata elämää” -kirja sekä moni muu teos aiheesta on auttanut minua oman kivikkoisen polkuni varrella.
Haluan kiittää myös Miiaa, että kerroit tarinasi. Itsekin olin viime keväänä osastohoidossa pari viikkoa, ja kun sairaalaan menee, on vointi silloin todella huono. Sympatiaa siis täältä lähetän, meitä romahduksen kokeneita on monia. Et ole yksin. Oli myös ihana lukea, että vointisi on kohentunut ja olet saanut kunnolla sairaslomaa. Olen reilu kolmikymppinen, minulla on akateeminen koulutus ja olen jonin verran tehnyt töitä valmistumiseni jälkeen. Silti kaksi pitkää sairaslomaa viime vuosien varrella on katkaissut minunkin hyvää elämääni. Et siis ole tässäkään asiassa ainoa. Joskus me murrumme, mutta ainakin oma kokemukseni on, että toipuminen on todella mahdollista. Olen itse pelkästään tämän vuoden aikana eheytynyt paljon, ja matka näyttää valoisalta, vaikka joulunaika onkin ollut hieman haastava lapsuudenperhekuvioiden vuoksi. Haluan vielä Miia sellaisen kommentoida, että tuo kuvaamasi “kuplassa” eläminen kuulostaa hyvin samalta kuin oma oloni – siis sekundaarinen dissosiaatio. Siitä löytyy enemmän tietoa mm. sivuilta “Trauma ja dissosiaatio”, jos googlaat. Kaikki lääkärit eivät dissosiaation eri asteista tiedä, siksi tästä sinua informoin. Myös traumaterapia on itselleni ollut napakymppi, sillä siellä on nimenomaan ymmärretty dissosiaatiota ja sen eri tasoja. Toivon, että olet avun piirissä ja saat tulevaisuudessa tukea niin kauan, kuin tarvitset.
Oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin kirjoittajille ja lukijoille. Tuetaan toisiamme, uskalletaan pienin askelin lähestyä eri osiamme ja tunnetilojamme, ja luoda yhteyttä itsemme eri puolten välille. Sanalla sanoen: rakastetaan itsessämme kaikkea. Olemme jokainen ihminen sen arvoisia. Myös me haavoitetut.
Anneli
Kiitos Anneli jakamisesta ja kommentistasi. Palaute auttaa pitämään fokuksen ja vahvistaa. ???