Parille kirjamme kirjoittajasta ensi vuosi tuo mukanaan muutoksia. Seija viettää jo nyt työpäivänsä milloin missäkin, ja minä hain töihin Ruotsiin, minne muutan vuoden alussa. Jatkamme siis kirjaprojektin ja dissosiaatioyhteisömme eteen työskentelyä etänä, mihin Internet onneksi suo oivat mahdollisuudet.

Koko elämäni minua on ajanut eteenpäin tunne siitä, että olisi päästävä karkuun, pois tästä hetkestä ja tilasta. En ole missään kotonani. Tämän voi ymmärtää varhaisen traumatisoitumisen tematiikan pohjalta, sillä perusturvattomuus saa etsimään aina uutta. Ongelmana on, että oma pää seuraa mukana, minne tahansa matkustaakin.

Uuno Kailas kirjoittaa:

Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään.

Joka paikasta halusin paeta pois,

mutta minne ikänä pakenin,

olin sielläkin vieras mies.

Koko maailman piirissä minulle

ei ollut rauhan sijaa.

Ja minua minussa raahasi

joku minulle vieras mies.

 

Tämän runon koin omakseni jo lapsena. Minua minussa raahaa joku minulle vieras, ja nyt se vieras raahaa minut Pohjanlahden tuolle puolen. Persoonani on jakautunut, ja minut toistuvasti matkaan saattava mielen osa on melko pitkälle itsestäni erillinen. Usein käy niin, että kun muistan jonkin traumamuiston, kehoni alkaa fyysisesti nykiä ja tempoilla. Yritän päästä itsestäni ulos. Olen myös toistumiseen tehnyt epävakaiksi laskettavia tekoja: tehnyt hotellivarauksia ja ostellut matkalippuja sinne sun tänne, usein matkaan lopulta kuitenkaan lähtemättä. Olen karannut kotoani lukemattomia kertoja niin lapsena kuin aikuisena, syöksynyt ulos liikkuvasta autosta ja hypännyt junaan ilman määränpäätä, hypännyt ulos junasta vieraalla asemalla. Olen kävellyt ja kävellyt, olen polkenut pyörällä, olen juossut ilman kenkiä. Olen karannut sairaalasta ja karannut sairaalaan. Pois, pois, pois!

Tällä kertaa ulkomaille muuttamiseni ei ole silkkaa järjetöntä dissosiaativista pakkovaellusta. Minua odottaa Ruotsissa asunto ja hyvä työpaikka. En vieläkään ymmärrä, miksi ne minut halusivat palkata, skitsofreenikoksi ja toivottomaksi tapaukseksi diagnosoidun ja väitetyn. Näin kuitenkin kävi, ja ajattelen jälleen kerran, että uudessa paikassa voin aloittaa kaiken alusta ja puhtaalta pöydältä. Jätän taakseni traumat ja trauman paikat. En muista enää ystäviäni enkä vihollisiani.

Näin yksinkertaisesti asiat eivät tule menemään, sillä olen jo liian integroitunut kaiken unohtaakseni. Eheytymisen hinta on, että alkaa kiintyä asioihin. Pakoon ei pääsekään. Kotimaahan jäävät minulle rakkaat ihmiset, joita tulen kaipaamaan.

Luulen kuitenkin, että en tule asumaan koko elämääni Suomessa. Olen toistumiseen huomannut, että voin ulkomailla paremmin. Pystyn hengittämään ja ajattelemaan selkeämmin. Kykenen rentoutumaan, sillä uhat ja vaarat ovat fyysisesti kauempana, eikä minun tarvitse jatkuvasti vilkuilla olkani yli.

Tunnistatko sinä itsessäsi pakoon pääsemisen tarpeen? Voiman, joka ajaa sinua? Kerro siitä meille! En luultavasti ole ainoa, jonka on päästävä pois.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

Pin It on Pinterest

Share This