Kirjoitin viimeksi Viisi naista facebookiin postauksen häpeästä. Olen päättänyt kohdata ja tunnistaa häpeääni joka päivä, jotta se ei enää pysäyttäisi niin monia hyviä aikomuksiani elää rikasta elämää. Minulla ei ole varaa enää piileskellä. Elämä on lyhyt. “En ole riittävän hyvä” on yksi perususkomuksistani. Olen tutkaillut sitä paljon viime aikoina. Paitsi, että se johtaa ihmisten välttelyyn niin se myös johtaa ihmisten kannatteluun. Sitä alkaa kantaa vastuuta muista ja heidän käyttäytymisestä.
“En ole riittävän hyvä” perustuu siihen, että minut määritellään ulkoa päin. Häpeän sitä puolta itsestäni, joka urheilee, mutta ei ole riittävän hyvä. Sitä, joka puhuu ja kommunikoi, mutta jonka sanojen jälkeen ilmaan jää leijumaan vahva häpeän katku. Sitä, joka tekee työtä, mutta ei koskaan tee riittävän hyviä videoita. Ja kapinallista puoltani, joka ei ole koskaan riittävän hyvä normi- ihmisten silmissä. Häpeän häpeää.
Looginen ajatteluni menee siis näin: jos en kykene olemaan riittävän hyvä niin ainakin yritän tarkkailla muita ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja muuttaa sen mitä voin. Jotta saisin mahdollisimman hyviä ja kannustavia reaktioita aikaan ja häpeä vähenisi. Jotta vaikuttaisin edes hieman normaalilta ja saisin “hyväksytty” leiman. Suurimman osan aikaa se ei onnistu, koska minun pitäisi kuvata kaikki vuorovaikutustilanteet, jotta varmistuisin siitä, että toisten reaktio oli todellakin hyvä reaktio. Epäilys jää kuitenkin kalvamaan mieltäni.
Aivoni ovat ehdollistuneet todistamaan häpeää. Ne ovat tottuneet epäonnistumiseen, hylkäämiseen ja pelkoon siitä, ettei hyväksytä ja niitä ei niin vaan vakuuteta siitä, että nyt nappas! Nyt joku näkikin minussa jotain mielenkiintoista ja arvostettavaa. Nyt onnistuinkin, koska olen hyvä. Syvää itseen kaivertunutta sisimmän minän häpeää ei niin vaan muuteta. Minä olen häpeä. Ja piste.
Tuossa vähän aikaa sitten olin toivonut, että voisin saada lisää julkista tunnustusta siitä osasta elokuvan tekoani, mihin olen edes vähän tyytyväinen. Niinpä ajatukseni luettiin ja eräs tuttu vaati, että pitäisin leffaillan julkisessa paikassa esitellen töitäni. Laittoi jopa nettisivuilleen kirjoituksen minusta ja töistäni. Ja oli ihan haltioissaan. Entä minä sitten? Kauhistuin, häpesin, yritin piiloutua ja lopulta onnistuin deletoimaan tapahtuman. Eräs, joka oli jo ehtinyt kaivaa netistä videoitani tuli kehumaan niitä. Yritin vaihtaa heti puheenaihetta ja ehdottaa leffailtaan tilalle muuta katsottavaa. No, onneksi sain sen lopulta peruttua.
Tämän jälkeen pysähdyin todella asian kanssa, itseni ääreen. Päätin, että joko lopetan kaiken luovan työnteon tai sitten määrittelen työni niin, että pystyn seisomaan sen takana. Määrittelyllä tarkoitan sitä, että kirjoitin itselleni ne asiat, mistä voin sanoa olevani ylpeä itsessäni. Niitä löytyi itsen huolenpidon osalta ja sinnikkään terapiassa käynnin puolelta, tämän Viisi naista -projektimme käynnistämisestä ja hyvästä äitiydestä. Yhtään mediatyöhöni liittyvää “olen ylpeä” tästä -ajatusta en vielä löytänyt.
Tein uusia rohkeita päätelmiä tästä mm sen suhteen miten minun kuuluisi tehdä työtä. Syvän häpeäni muuntamiseksi minun on tehtävä pääosin töitä toisten ihmisten kanssa, eikä yksin. Tarvitsen sitä kokemusta, että voin jakaa vastuuta sekä kannustuksen ja häpeän palautteita. Jotta voimme yhdessä pohtia sitä, mikä oikeasti on totta tässä hetkessä ja mikä on syntymähäpeän lasien läpi katsottua. Tärkeintä on saada paljon kannustavaa ja hyväksyvää voimaa itseeni ja saan sitä parhaiten jakamalla voimaa esimerkiksi Viisi naista -porukkamme kanssa.
Edellä kuvattu on yksi askel häpeätyössäni. Haluan olla rehellinen ja lopettaa haihattelun sen suhteen, kuinka varmaan joku päivä pystyn hyväksymään itseni täysin. Se “täysin” tulee tapahtumaan vain kun otan askeleita siihen suuntaan joka päivä. Kun olen valmis muuttamaan kurssiani säännöllisesti. Niin paljon kun rakastan visuaalista kuvakerrontaa niin luulen, että tällä hetkellä se ei ole täysin oikea fokus minulle. Sisimmässäni ei ole vielä riittävästi elokuvantekoani kannustavaa energiaa. En pysty seisomaan tekemisieni takana. Ymmärrän, että niinä hetkinä, kun teen semmoista, mistä voin olla oikeasti ylpeä niin en oikeasti edes huomaa sitä, mitä muut siitä ajattelevat.
Kuulostaako tutulta?
Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja ryhmän aktivisti!
Viimeisimmät kommentit