Kaisa Klapurin silminnäkijä- ja kokemuskertomukset Ylen Perjantai ajankohtaisohjelmassa olivat pysäyttäviä. Jos et ole kyseistä ohjelmaa vielä seurannut niin aloita se nyt ja katso ensimmäiseksi vaikka tämä jakso. Yksi Perjantain aikaisemmista jaksoista käsitteli mm. dissosiaatiota. Suosittelen siis katsomaan kaikki jaksot.
En ole lapsuudessani kuulunut tiukasti mihinkään uskonyhteisöön, mutta uskonnot ja usko sen kaikkine ilmentymineen ovat aina kiinnostaneet minua. Kiehtoneet ja pelottaneetkin. Kaavoineen ja sääntöineen ne ovat tuntuneet minusta rajoittavilta ja epäreiluilta. Ne ovat tyrkyttäneet muottia, johon en ole koskaan sopinut. Muotissa ei kuitenkaan ole ollut vika, vaan aina minussa. Näin minulle usein kerrottiin. Kotona ja kodin ulkopuolella. Rippileirille otin mukaani kaikki kristinuskoa käsittelevät tiedejulkaisut joita olin kerännyt ja koko kapinallisen teini-ikäisen Soturiminäni, jolla oli täyteen ladatut lippaat ja herkkä liipaisinsormi. Satuinpa vielä sellaiseen seurakuntaan, jonka pastorina toimi hyvin vanhoillinen ja raamatun sanaa kirjaimellisesti uskova pappi. Hän ei jatkanut opettajanamme loppuun asti.
Lähdin kotoa hyvin nuorena, rikkonaisena ja ilman tarvittavia työkaluja, joilla aikuisen arjessa selvitään. Tämä tarkoitti sitä, että olen ollut joskus koditon ja sitten kun katto oli pään päällä, niin jääkaapissa oli yleensä valon lisäksi vain vähän hometta. Sosiaalitoimet eivät ”osanneet” auttaa, mutta joskus nälkäisimpänä hetkenä menin pyytämään apua seurakunnan toimistosta. Sieltä lähti täti kanssani kauppaan ja hetken jääkaapissa oli vähän muutakin. Se oli hirveän noloa, mutta olen silti ikuisesti siitä kiitollinen tälle tädille. Hyvääkin siis on ja yleensä sitä hyvää on oikeasti enemmän. Ensi arvoisen tärkeää on kuitenkin nostaa näkyväksi se paha, jotta siitä päästään eroon. Kasvamaan ihmisinä.
Ulospäin muistutimme tavallista luterilaista tapakristittyä perhettä. Joskin perheyhteisömme sisällä tapahtui kummia. Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut noituudesta ja kasvatti minustakin sellaista. Noitaa siis. Hän aina kertoi minulle, että sukumme kaikki naiset omasivat noidan kykyjä. Monet haavoittavat ja kummalliset tapahtumat laitettiin kummitusten ja demonien piikkiin. Saattoipa äitini joskus muristakin kuin helvetistä noussut paholainen. Alkoholilla oli usein osuutta asiaan. Ja varmaan vähän hänen omalla traumahistoriallaankin. Epäilen, että tämä äidin Noitaminä oli jonkinlainen osa, jonka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen suojaksi. Hän nimittäin kertoi, että tämä hänen voimansa on sellainen, jota yksikään mies ei pystynyt tuhoamaan. Ainoa joka hänet voisi tuhota olen minä.
Minun nuoressa mielessäni tälläinen lausuma kääntyi sisäiseksi ristiriidaksi. Osa minusta koki ylpeyttä ja kaikkivoipaisuutta; ”Minä olen kaikkein vahvin Noita!”. Osa taas koki hirveää syyllisyyttä ja häpeää; ”Hyi miten kamala minä olen! Miten paha minun täytyy olla että voisin tuhota oman äitini!”. Sisin huusi epätoivoisesti; ”Tämä on väärin! Tämä on väärin! Älä kuuntele!”. Sisäinen kaaos ja lohkoutuminen vahvistui. Tämä kuulostaa ihan järjettömältä ja niin se olikin. Aikuisena tälläistä järjettömyyttä kohdatessamme osaamme suojautua siltä, mutta jos kasvuympäristömme on epänormaali ja haitallinen, emme lapsen keinoin voi muuta kuin muuttaa omaa sisäistä maailmaamme vastaamaan ulkoista. Se on tahdosta riippumaton biologinen ilmiö, jonka tarkoitus on varmistaa hengissä selviäminen. Vaikka oma vanhempi olisi haavoittava on siihen pakko kiinnittyä. Tämä on tieteellinen fakta. Silti jokin pieni osa meistä ymmärtää, että jotain on pielessä.
”Tämä on väärin!” Ymmärsin että minulla ei ole noidan kykyjä ja että minulle valehdellaan. Osa kuitenkin sätti, kun olin niin surkea ja epäonnistunut, että edes sukupolvien ajan jatkunut noitalahja ei siirtynyt minuun. Sen lisäksi olin paha. Tämän kaiken yksi tarkoitus oli tietenkin kontrolloida minua. Tällä tavoin äitini sitoi minut itseensä ja hänen vääristyneeseen maailmaansa. Näin hän ei ollut yksin. Kun aloin itsenäistyä ja epäillä ääneen, kiristettiin lenkkiä sanomalla, että voin vapaasti valita perheeni ja muun maailman välillä. Mahdoton valinta! Lopputuloksena oli joka tapauksessa ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys; eristäminen. Olin puun ja kuoren välissä. Ihan hullua.
Äärimmäisen hajoittava väkivallanmuoto, jonka seuraukset eivät näy ulospäin. Tämä on ollut niin vaikea asia ja mielellisesti monimutkainen solmu, että olen vasta muutama vuosi sitten pystynyt aloittamaan tämän asian ääneen työstämisen terapiassa. Fyysisen väkivallan aiheuttamien traumojen purku on ollut vaikeaa, mutta tämä asia on vaikeusasteikon kärkipäässä hyväksikäytön rinnalla. Traumojen purkamisesta vaikeaa tekee myös se, että minulle ei koskaan myönnetty, että minua olisi kohdeltu väärin. Asiat menivät yleensä niin, että oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä lopputuloksena on se, että sitä alkaa itsekin epäillä onko tälläisiä asioita koskaan edes tapahtunut. Tapahtumat kyllä saattavat pysyä kuvina mielessä, mutta niihin liittyvät tunnetilat tukahdutetaan. Lapsen mieli ratkoo näitä mahdottomia ja haavoittavia tilanteita aina uudestaan ja uudestaan. Mieli hajoaa osiin. Asioita haudataan alitajunnan syövereihin. Aikapommi on viritetty.
Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tilaisuus ihmetellä tätä asiaa äidilleni puhelimessa ja hän valitsi puolustuksekseen uskonnon vapauden. Kuulostaa sairaalta ja absurdilta. Rikolliselta! Eikö vaan? Ihan täysin sama mekanismi kuitenkin toimii joissain hyväksytyissä ja näkyvästi toimivissa uskonyhteisöissä. Käsittämätöntä!
Minä en edelleenkään kuulu mihinkään uskontoon, mutta silti koen että olen hyvin henkinen. Olen kehittänyt itselleni erilaisia rituaaleja, joilla ei kuitenkaan ole mitään mystistä tarkoitusperää. Havaintojeni perusteella koen, että ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu rituaalit ja niiden luominen. Ne ovat enemmänkin tapoja rytmittää elämää ja huomioida henkisiä tarpeita. Jonkinlaista asioiden äärelle pysähtymistä ja meditaatiota. Rutiinien jatke tai niitä katkaisemaan kehitetty asia. Rakkaus, hyvä olo ja perheen yhdessä olo liittyy niihin vahvasti.
Luonto toimii meillä kirkon tavoin. Siellä voimaannutaan, hiljennytään ja koetaan yhteyttä. Joskus rummuttelen itse rakentamaani kehärumpua avotulen äärellä. Koen, että pääsen rummun rytmin ja värähtelyn avulla nopeammin meditatiiviseen tilaan, joka puolestaan toimii onnistuessaan rauhoittavasti. Haluan oppia tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani ja mielessäni. Saatan laulaa ja hyräillä. Henkisyys ja sen ilmeneminen on mielestäni hyvin herkkä ja henkilökohtainen asia. Vaikka ennen kapinoin kaikkea siihen liittyvää vastaan, vältän nykyisin kommentoimasta kenenkään tapaa sitä ilmaista. Silti olen usein joutunut ja joudun edelleen muiden kommentoinnin ja jopa tuomitsemisen kohteeksi.
Haaveilen siitä että kuuluisin johonkin yhteisöön jossa voisin toteuttaa itseäni tällä tavoin muiden saman henkisten ihmisten kanssa ja sitä kautta kokea yhteenkuuluvuutta, hyvää oloa ja rakkautta. Nämä taitavat olla uskonnon syntymisen perusajatuksia? Siitä kuitenkin puuttuu kaikki ”yliluonnollinen”, mystinen ja säännönmukaisuus. Hyvä niin. Nuorempana olin jyrkästi kaikkea uskontoon liittyvää vastaan, enkä pelännyt käyttää ääntäni. Se ei ole ihme, jos palaa miettimään millä tavoin minua on rikottu. En pelkää nytkään, mutta uteliaan ja avoimen mielen myötä olen omassa totuudessani joustavampi ja sitä kautta monta näkökulmaa rikkaampi ja siksikin harkitsevampi ennen kuin suuni avaan. Tuttavapiiriini ja ystäviini kuuluu monen sorttista hengenheimolaista ja uskojaa.
Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä että uskonnonyhteisöjen sisällä tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puututaan ihan uskomattoman vähän. Mielestäni pitäisi myös keskustella siitä miten voisimme suojata lapsia paremmin ihan valtion laki- ja oikeuslaitoksen tasolta tässäkin asiassa. Uskonnon vapaus tai uskonvapaus ei saa olla verho tai hyväksyttävä puolustus uskonto väkivallalle!
Viimeisimmät kommentit