Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle. Siellä oli kamalan pimeää. Siellä istui yksin pieni ja pelokas lapsi. Otin hänet syliini ja halasin. Halasin tiukasti ja lempeästi, samalla kuitenkin kirosin julmaa maailmaa. Itkin. Kirjoitan löytämästäni vertauskuvilla. Kaikkea ei tarvitse toistaa ääneen. Ymmärsin ja näin, että siihen miksi mieleni on hajonnut pirstaleiksi, on ollut todella hyvä syy.

Astuin ulos pimeästä lapsi sylissäni. Kerroin että olemme selvinneet. Kannan häntä mukanani kuin omaa lastani. Pidän hyvänä ja rakastan. Olen kärsivällinen ja lempeä. Annan turvaa ja suojaa. Opetan ja opastan. Vastalahjaksi sain häneltä itseni.

Merkittävä määränpää pitkällä ja kivikkoisella tiellä. Koruton ja karu hetki. Surun ja vihan läpi kuitenkin puski voima. Häpeä on poissa. Päätös seistä elämäni edessä ylpeänä. Tunsin myös onnea.

Minun lottovoittoni tuntuu karhealta ja katkeransuloiselta, mutta olen vapaa. Kaksitoista vuotta terapiaa on antanut minulle työkalut, joiden avulla olen jaksanut rakentaa turvaa. Palanen palaselta koota itseni uudestaan. Viimeisen oven avainta ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman toista ihmistä. Vertaisia. Heimolaisia, jotka ovat johdattaneet minut takaisin ihmisten pariin.

Olen saanut heiltä turvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Olen saanut kokea itseni hyödylliseksi vammastani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut piiloutua tai hävetä. Olen saanut voimaa ja olen saanut sitä myös antaa. Olen saanut tehtävän ja merkityksen.

Seison tänään edessänne tarpeeksi vahvana kantamaan mieleni taakan.

Minulla on yhteisö.
Minulla on tehtävä.
Minulla on merkitys.
Minulla on arvo.

Ja niin on sinullakin.

Ihan kaikesta voi selvitä.
Minä lupaan.

– Carita –
blogi-carita

Pin It on Pinterest

Share This