Hoitojärjestelmät ovat jatkuvasti kehittämiskohteina ja monet uudistukset ovat olleetkin onnistuneita. Toisaalta hoitojärjestelmä on kasvoton ja siitä on helppo saada syntipukki kaikelle sille, mikä ei ole kovin onnistunutta. Hoitojärjestelmä on kuitenkin ihmisten rakentama ja sen sisällä toimii valtava määrä ammattilaisia, joilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa ihmisten kohteluun ja moniammatillisen yhteistyön laatuun. Mutta ketä varten hoitojärjestelmä oikeastaan onkaan?

Viime viikolla silmiini osui Ylen uutinen (http://yle.fi/uutiset/3-9570409 ), jossa todettiin terveydenhuollon hoitojärjestelmän jopa halvaantuvan, jos ihmisellä on useiden eri lääketieteen erikoisalojen hoitoa vaativia sairauksia. Sosiaali – ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta toteaa, ettei järjestelmä tunnista monisairaita, vaan he jauhautuvat erikoissairaanhoidon sirpaleisessa viidakossa. Vastaaviin hankaluuksiin olen törmännyt myös psykiatriassa niissäkin tapauksissa, kun se on ainut hoitoon osallistuva erikoisala. Tutkijat ovat pohtineet psykiatrian pirstaleisuutta ja monitieteisyyden tarvetta (esim. Lehtonen 1994.) Pirstoutuminen tuntuu korostuvan traumaihmisten kohdalla. Vakava traumahäiriö tuottaa vaihtelevan ja moniulotteisen oirekuvan eikä kokonaisuutta pysty hahmottamaan pelkästään oirekeskeisellä työotteella. Mikäli pysytään tiukasti nykypsykiatrian viitoittamalla oireita kuvailevalla tiellä, myös traumaihminen jauhautuu järjestelmän sirpaleisessa viidakossa ja todellinen apu jää usein saamatta. Pahimmillaan traumahäiriöstä hoidetaan vain pientä sivujuonnetta ja tavoitteena on ainoastaan oireiden lievittäminen, ei häiriön parantuminen.

Vakavia traumahäiriöitä on tarkasteltu monista eri näkökulmista ja useita sangen käyttökelpoisia teorioita on muodostettu kuvaamaan tätä monisäikeistä ilmiötä. Esimerkiksi polyvagaalinen teoria (esim. Porges 2011) tai persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota kuvaava teoria (esim. Van der Hart ym. 2006) antavat kaivattua punaista lankaa traumahäiriöiden ymmärtämiseksi. Epäily ja suoranainen vastarinta traumateorioita kohtaan on kuitenkin toisinaan jopa voimakasta. Toisaalta traumatisoitumisen ymmärtämisessä vaikuttaa olevan myös tietopuutteita sellaisten toimijoiden keskuudessa, joilla työn luonteen vuoksi pitäisi ehdottomasti olla traumatietoisuutta. Esimerkkeinä tulevat mieleen muun muassa perusterveydenhuollon toimijat ja sosiaalitoimi. Tiedon ja ymmärryksen taso oman kokemukseni mukaan toki vaihtelee myös psykiatriassa ja koko erikoissairaanhoidossa.

Syyt traumatietoisuuden vaillinaisuuteen ovat monimutkaisia. Yleisesti ottaen traumailmiöihin liittyy paljon todentumattomuutta ja toisaalta ne herättävät ihmisissä halua pysyä etäällä. Omassa työssäni olen havainnut ammattilaisten vetäytyvän toisinaan jäykästi ”tiedeuskovaisiksi” perustaen näkemyksiään kapea-alaiseen yhden näkökulman tietämykseen. Johanna Junttilan kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2017 (http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html) tarjoaa yhdenlaisen tulokulman tähän ilmiöön. Kirjoituksessa todetaan Joanna Huxterin Bucknellin yliopistosta kehittäneen testin, jonka on paljastanut, että tieteellisen tiedon luonteen tunteminen vahvistaa uskoa tieteen tuloksiin enemmän kuin perinteinen tiedetietämys. On jokseenkin inhimillistä, että ammattilainenkin pyrkii säilyttämään tasapainon maailman kaoottisuuden ja oman uskomusjärjestelmän välillä valikoimalla tietoa ja sulkemalla silmänsä siltä, ettei yksi keittokirjamainen näkemys ihmisestä kokonaisuutena välttämättä riitä selittämään kaikkea eikä sovi kaikille. Jotta järjestelmä olisi kuitenkin hoitoa tarvitsevaa ihmistä eikä työntekijöiden uskomusjärjestelmiä varten, vaaditaan tiedostamista ja nöyryyttä sen seikan edessä, ettei traumahäiriöitä pysty syvällisesti ymmärtämään tarkastelemalla asioita vain yhdestä kapeasta näkökulmasta.

 

jonna_sodervall_vayrynen1

 

Moniammatillinen verkostotyö on parhaimmillaan keskeinen auttamisen muoto traumahäiriöissä. Siksi siltä vaaditaan toisten täydentämistä, ei poissulkemista. Kuten Junttila kirjoituksessaan toteaa, ”tiedettä ymmärtävät ihmiset pitävät yleensä tieteellistä konsensusta uskottavana, kunhan heillä ei ole henkilökohtaista tarvetta päätellä toisin.” Hoitojärjestelmä tarvitsee sisälleen niitä ammattilaisia, jotka ovat tieteellisesti uteliaita ja ovat kykeneviä integroimaan useita näkökulmia. Tarvitaan myös heitä, jotka henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi ovat itsekin jauhautuneet järjestelmän viidakossa ja ovat valmiita haastamaan vakiintuneet, tiedostamattomatkin toimintatavat. Yleensä ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat varmimmin sellaista sisältöä, joka tukee heidän maailmankuvaansa. Toisin kuin ihmiset yleensä, tieteellisesti uteliaat lukevat myös sellaisia julkaisuja, jotka haastavat heidän näkemyksensä, toteaa Pennsylvanian yliopistossa tiedeviestintää tutkiva Asheley Landrum. Hän pitää havaintoa lohdullisena: ”Jos ihmisten valistaminen ei auta, ehkä uteliaisuuden herättäminen toimii.”

Olen toki itsekin saanut hyviä kokemuksia toimivasta viranomaisyhteistyöstä ja eri toimijoiden näkökulmien onnistuneesta yhdistämisestä ihmisen parhaaksi. Tämä on vaatinut sitä, että apua hakenut ihminen otetaan aidosti keskiöön ja työntekijät lopettavat ennalta tietämisen. Toisaalta keskustelut ammattilaisten kyvyistä ja haluista toimia oikeasti sisällöllisesti laadukkaalla tavalla keskinäisessä yhteistyössä tuntuvat yhä olevan hieman tulenarkoja ja herkästi ajaudutaan mustavalkoisuuteen. Järjestelmän sisältä nousevaa kritiikkiä harvoin kiitellään, oli kyse sitten suuren tai pienen mittakaavan keskustelunavauksista. Kuitenkin ihmisen kohtaamisen lähtökohtana hoitojärjestelmässä tulisi tieteellisestä ymmärryksestä ja koulukunnista riippumatta olla tiedostava, empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen ihmistä ja hänen mahdollisia traumakokemuksiaan kohtaan. Näin voidaan tukea ihmisen turvallisuudentunnetta järjestelmän viidakossa. Turvallisuus on lähtökohta traumahäiriöiden hoidon onnistumiselle.

Kärjistäen voisi todeta, että toisinaan ammattilaiset vaikuttavat olevan erinomaisen tyytyväisiä itseensä, toisiinsa, verkostoyhteistyöhön ja hoitojärjestelmään. Jos asiaa kysyttäisiin järjestelmää käyttäviltä ihmisiltä, palaute voisi olla erilaista. Onko toimiva yhteistyö sitä, että työntekijät ovat mukavasti yksimielisiä ja pysyttelevät kapea-alaisuudessa oman mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi? Vai onko se sitä, että apua hakenut ihminen on oikeasti saanut sellaista tukea ja hoitoa, mistä on ollut hänelle todellista hyötyä omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan ja toipumisessaan? Traumatisoitumisen merkityksellisyyden ymmärtäminen ja ”traumatiedostava” työskentelytapa tarjoaa psykiatrian ammattilaisille jäntevyyttä, mielekkyyttä ja tuloksellisuutta omaan työhönsä. Apua hakeva ihminen on niin tärkeä ja arvokas, että hoitojärjestelmän tulee olla ensisijaisesti häntä varten.

vieraskirjoitus –
Jonna Södervall – Väyrynen
Traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

 

LÄHTEET

Hoitoketju tunnistaa vain sairauden kerrallaan – monisairas vie viestiään lääkäriltä toiselle 3.5.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9570409

Porges, S.W. 2011. The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions Attachment Communication Self-Regulation. W. W. Norton & Co. New York. London.

Tieteelliset tosiasiat hylätään humpuukina, jos ne horjuttavat omaa maailmankuvaa – ”Ihmiset kyseenalaistavat tutkijoiden motiivit ja sitoumukset”. 24.4.2017. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. R. S.; Steele, K. 2006. The Haunted Self. Structural dissociation and treatment of chronic traumatization. W. W. Norton & Co. New York.

Lehtonen, J. 1994. Mielen kellareissa, tieteidenvälisiä tutkimusretkiä. Yliopistopaino. Helsinki.

Pin It on Pinterest

Share This