“Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että “sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä “isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by Satu M