Seurailen uutisia surullisena ja ahdistuneena. Iltaisin en uutissivustoja auki klikkaa, sillä tarvitsen nälkäisistä lapsista ja pommituksista ahdistumattomat yöuneni ja maailma saa pyöriä ilman minuakin. Kun suurvaltoja johtavat Trumpin ja Putinin kaltaiset riemuidiootit, mielessä käy useinkin, onko meillä mitään toivoa. Eikä näytä tilanne hyvältä Suomessakaan, sillä rasismi valtaa alaa kansakunnan johdosta lähtien ja köyhien ja sairaiden kurjistaminen jatkuu. Valtakunnan johtajilta puuttuu sydämen sivistystä ja viisautta.
Näkyykö yksittäisten kansalaisten traumatisoituminen valtion johdossa? Tai toisin päin – onko maamme kohtalo ja kokovartalokuva yhtä kuin trauma? Jos johtajat ja päättäjät ovat sairaita, voiko kansakunta voida hyvin? Voivatko päättäjien sokeudesta kärsivät yksilöt voida hyvin? Kun hierarkian huipulla vallitsee narsismi ja pahuus, on koko rakennuksen pohja mätä. Tämä maa ei voi hyvin, ja lehtien palstoilla virnuilevat omahyväiset poliitikot ovat kuin mainostauluja siitä, missä mättää. Lasten- ja nuorisopsykiatriaan jonotetaan kuukausikaupalla ja hampaitaan voivat nykyään hoitaa vain rikkaat. Onneksi veronkierrosta kuitenkin tehdään koko ajan helpompaa.
Juuri kun sotatraumoista on alettu toipua, hallitus päättää traumatisoida maan uudestaan. Tsemppiä vain seuraaville sukupolville.
Mietin välillä, kuinka traumatisoituneita poliitikkomme ovat. On minullakin persoonan osia, jotka eivät välitä kenestäkään yhtään mitään, vaan pyrkivät vain kostamaan ja tuhoamaan. En kuitenkaan anna niiden hallita käytöstäni tai ohjata tekemisiäni. Kyseessä on valinta. Tietoinen päätös katkaista pahan ketju.
Kun eniten ahdistaa, lähden kävelylle tai ratsastamaan. Keskiyön aurinko valaisee taivaan ja sydämen, järvien vesi lämpenee, niityllä tuoksuu. Minulla on ystäviä ja rakkaita, terve keho ja toipuva mieli.
Tänään on minun ainoan elämäni ainoa päivä, ja minä itse päätän, miten elän sen ja miten tänään kohtelen itseäni ja muita. Haluan käyttää vähäisen vaikutusvaltani hyvin. Siihen minulla on vastuu ja oikeus.
by Marika, yksi kirjan kirjoittajista
Maailmassa ja ihmisissä on paljon pahuutta mutta kaikki ei ole traumaa eivätkä kaikki ole traumatisoiruneita. Tsemppiä toipumiseen ja rentouttavaa kesää!
Hei Marika!
Kiitos taas hyvästä postista. Kuulosti ihanalta tuo kuvauksesi siitä, mitä teet, kun alkaa ahdistaa. On upeaa, kun mieli alkaa löytää keinoja katkaista hankalaa oloa, eikä tule syöksyttyä suin päin pimeyteen. Itselläni tällaisina “katkaisijoina” toimivat mm. hyvien sarjojen katselu, sängyssä rauhassa hengittely ja viileistä lakanoista nauttiminen, kylpy (nykyisessä kodissamme ei valitettavasti ole kylpyammetta), urheilu.
Tämän kommenttini pääasia on kuitenkin kysyä, onko blogin kirjoittajilla&lukijoilla koskaan mitään tapaamisia ihan kasvotusten? Tai tiedätkö, järjestetäänkö tällaisia joskus? Tunnen olevani toipumisessani kohdassa, jossa saattaisin uskaltautua mukaan tapaamaan muita disson eri asteista kärsiviä. Itselläni on sekundaarinen rakenteellinen dissosiaatio, eli vaikkei minulla ole selkeitä sivupersoonia, rankkaa painia elämä toisinaan häiriöni kanssa on.
Lämmintä heinäkuuta, ja kiitos, jos vastaat joko tänne blogiin, tai lähettämällä meiliä.