Minulla dissosiaatiohäiriössä yksi keskeisimpiä oireita on aina ollut vahva epätodellisuuden tuntu. Aivan kuin eläisin unessa koko ajan. Jos joku ihminen sanoo minulle jotain, en voi myöhemmin tietää, sanoiko hän niin minulle oikeasti vai oliko se vain unta. Saatan joskus miettiä, onko joku ihminen oikeasti olemassa vai ei. Tarkistan asioita viesteistä. Kirjoitan itselleni jälkeenpäin keskusteluja ja tapahtumia ylös päiväkirjaan, jotta voin tarkistaa, että ne asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Joskus ihmettelen itsekin, että wau, onko näin todella tapahtunut minulle.

Ennen terapiaa tämä oli huomattavasti haastavampaa. Nyt terapian jatkuttua 8 kuukautta epätodellisuus ei ole enää normaali ja jokapäiväinen olotila. Nykyään tiedän usein, koska asiat alkavat mennä sumuun. Silloin minulle tulee kiire kirjoittaa asioita ylös, jotta en unohtaisi tapahtumia kokonaan. Varmuuden vuoksi pidän jonkinlaista päiväkirjaa koko ajan, ainakin kirjoitan kalenteriin päivän tapahtumia, jos en jaksa kirjoittaa päiväkirjaan.

Riidat ja stressaavat tilanteet vievät herkästi epätodelliseen oloon, jonka seurauksena saatan jälkeen päin unohtaa koko riidan tai tapahtumat kyseiseltä ajanjaksolta. Voin esimerkiksi riidellä jonkun ihmisen kanssa ja kysyä hänen kuulumisiaan tunnin päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen ihmeissäni, kun hän on minulle vihainen jostain. Sitten muistan, että ai niin, minun ei kai pitäisi edes olla tekemisissä kyseisen henkilön kanssa ollenkaan. Tämä kai on keskeisenä traumoissa ja dissosiaatiossa. Se mahdollistaa esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen vuosikausia, kun asiat unohtuvat saman tien. Sitä voi jopa selittää itselleen, ettei sitä oikeasti tapahtunut, se oli vain unta tai kuvitelmaa. Kun lähtee kotiovesta ulos, on täysin eri ihminen kuin kotona ollessaan. Siksi tuota voi olla tavattoman vaikea havaita päälle päin tilanteen ollessa akuutti.

Unohdan joskus pitkiä pätkiä elämästäni. En aina muista, mitä kaikkea olen opiskellut elämäni aikana tai missä paikoissa työskennellyt. Minulla on pitkä cv, jonka sisältöä en aina muista itsekään. Lasteni syntymän aikoihin elin monta vuotta kuin minulla ei olisi minkäänlaista traumaattista menneisyyttä. Jos joku erehtyi kysymään lapsuudestani, en saanut päähäni yhtään muistikuvaa sieltä. Vähän kuin olisin ilmestynyt maailmaan tyhjästä keskelle aikuisuutta.

Aikajanani on mutkalla. En osaa määritellä sitä, onko eilisestä tunti vai kuukausia. Kyselen ihmisten kuulumisia joskus peräkkäisinä päivinä tai useammin saman päivän aikana, koska muistini mukaan edellisestä kerrasta on ikuisuus. Se voi olla hämmentävää etenkin uusille tuttavuuksille. Vastaavasti voi olla, että tulee pitkiä välejä sosiaalisiin kontakteihin, koska vastahan olin mielestäni kyseisten ihmisten kanssa tekemisissä eikä sitä nyt viitsi ihan koko aikaa häiritä ihmisiä.

Toisinaan muistini toimii loistavasti. Voin oppia muutamassa päivässä sadan ihmisen nimet uudella työpaikalla ja saada täysiä pisteitä opinnoissani, koska muistan asiat niin kirkkaasti. Ainakin sillä hetkellä. Kun lähden työpaikaltani, en välttämättä muista enää yhdenkää ihmisen nimeä. Ne palautuvat mieleeni taas, kun pääsen töihin seuraavana päivänä. Tämä vaikeuttaa opintojen soveltamista työelämässä, jos en saa minkäänlaista muistikuvaa asioista, jotka minun pitäisi osata vaikka unissani. Se on yksi syy siihen, miksi en ole uskaltautunut tekemään koulutustani vastaavaa työtä, vaan tavallaan alisuoritan koko ajan sellaisissa töissä, jotka eivät vaadi minulta liikoja.

Vieraskirjoitus
Sari A.

Pin It on Pinterest

Share This