Olisipa kiva olla normaali edes joskus. Tietää omat mielipiteensä asioihin eikä olla kaikesta aina kaikkea mieltä niin, ettei itsekään tiedä, mikä mielipide on oikea. Ei tarvitsisi humpsahtaa jonnekin omituiseen tilaan, kun joku sanoo jonkun tietyn sanan, katsoo tietyllä ilmeellä tai kun kuulee tiettyä musiikkia. Osaisi valita itselleen harrastuksen, kun tietäisi pitävänsä jostain tietystä harrastuksesta vielä seuraavallakin kerralla. Ei tarvitsisi miettiä, uskaltaako lähteä ovesta ulos. Kaikkialla ei olisi kuviteltuja uhkia. Voisi ostaa kaupasta jotain tiettyä ruokaa, josta pitäisi vielä kotiin päästyäänkin ja ehkä myös huomenna. Saattaisi haluta käyttää vielä iltapäivällä töiden jälkeenkin niitä vaatteita, jotka valitsi päälleen aamulla. Uskaltaisi ehkä luottaa ihmisiin. Ei menisi paniikkiin ja juoksisi karkuun, jos ihmisistä tulee tärkeitä ja läheisiä. Voisi ottaa vastaan kohteliaisuuksia ilman, että miettisi koko ajan, mitäköhän tuo haluaa minusta, kun sanoo tuollaista. Voisi viettää ihmisten seurassa aikaa ilman, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan: olen vain rasitteeksi kaikille, pakko päästä äkkiä kotiin. Ei tarvitsisi ottaa aina huomioon sitä, että huomenna ei ehkä jaksakaan liikkua minnekään, kun päälle iskee lamaannus. Voisi olla varma siitä, ettei tämä hetki olekaan vain unta.
Joskus riittäisi sekin, että osaisi palauttaa itsensä nykyhetkeen sujuvasti, kun huomaa pudonneensa jonnekin menneisyyteen. Että voisi rauhallisin mielin luottaa siihen, että sen kyllä oppii terapian avulla aikanaan. Oppisi tunnistamaan niitä pieniä triggereitä, jotka lyövät koko elimistön suurhälytystilaan kerta toisensa jälkeen. Oppisi huomaamaan ne merkit, jotka kertovat siitä, ettei nyt eletäkään nykyhetkessä, vaan joku traumaosa on vienyt omaan aikaansa tietämättäni. Osaisi tehdä oikeat asiat ja ankkuroitua tähän hetkeen tukevasti. Päästä pois menneisyydestä mahdollisimman pian. Sillä oikeasti kaikki on hyvin juuri nyt. Ei ole mitään hätää. Näitä opetellessa.
Rauhaa teidän jokaisen syksyyn. <3
Viimeisimmät kommentit