Haluan kirjoittaa monelle dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle tutusta aiheesta: Äidin kaipuusta. Aihe on myös minulle itselleni hyvin tuttu ja läheinen, koska sen kanssa olen kipuillut suuren osan elämästäni. Joku viisas on joskus sanonut, ettei mitään sellaista voi kaivata, mitä ei koskaan ole saanut. Monessa asiassa tuo sanonta varmasti pitääkin paikkaansa, mutta ei juuri tässä tapauksessa.
Äitiys on niin universaali käsite, että sen sisällön voi ymmärtää, vaikkei sitä olisi kokenut. Uskon, että jokaiseen lapseen on sisäänrakennettuna tieto siitä, millaista hoivaa äidiltä kuuluisi saada. Kun todellisuus ei kohtaa tämän hiljaisen tiedon kanssa, seurauksena on raastava kaipuu tulla naisen rakastamaksi ja hoivaamaksi. Kun ympärillään näkee hyviä äitejä, jotka hoivaavat lapsiaan ja ovat läsnä, kaipuun rinnalle nousee toisinaan katkeruus. Miksi minä en ollut tuon ihanan hoivan ja rakkauden arvoinen?
Oman äitini kyvyn kiintyä itseeni olen todennäköisesti menettänyt jo syntymässäni. Se tapahtui hyvin dramaattisin kääntein eikä ollut itsestäänselvyys, että jäin henkiin. Varhaislapsuuden vuodet menivät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, vaikka äiti olikin harvoin kotona, koska hän teki todella paljon töitä. Ja silloin kun oli kotona, hän ei ollut läsnä. Hän pelasi tietokoneella Miinaharavaa. En osannut surra, kun en muusta tiennyt.
Jos jotain positiivista siitä seurasi, niin se, että isääni sain luotua hyvän suhteen, kun hän oli pääasiallinen hoitajani.
Ratkaiseva isku minun ja äitini suhteelle oli kuitenkin se, että hän lähti ulkomaille vuosiksi asumaan ilman minua. Äidin lähtö repi jotakin sellaista minussa rikki, etten vielä tänäkään päivänä ole saanut sitä täysin korjatuksi. Tunsin tuolloin itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi, että rintaani sattui. Itkin, kun kirvelevä kipu levisi rinnastani vasempaan olkavarteeni. Kipu oli sijainniltaan samanlaista kuin sydäninfarktissa, vaikkei 11-vuotias tyttö sitä voinut mistään tietääkään. Mutta minun sydämeni tiesi, että osa siitä oli uhkaavasti joutumassa kuolioon. Hiljalleen suhde äitiin mureni monien itkettyjen viikkojen jälkeen. En enää kaivannut häntä enkä itkenyt hänen peräänsä. Hän lakkasi olemasta minulle äiti.
Sisälleni jäi kuitenkin lapsuusvuosista useampikin eri-ikäinen lapsi, jotka ikävöivät äitiä aivan hirveästi. Eivät biologista äitiäni, vaan Äitiä, joka suojelisi ja hoivaisi. Olisi se vakaa ja turvallinen kallio, jota vasten nojata, kun omat jalat eivät kantaneet. Se hellä nainen, jolla olisi käsissään maailman pehmein iho ja joka kuivaisi minun kyyneleeni. Pieni tyttö minussa kaipasi viisasta aikuista naista peiliksi, joka näyttäisi minut juuri sellaisena kuin todellisuudessa olin.
Tarvitsin naisen, johon samaistua ja jota ihailla, jotta saatoin tietää, millaiseksi naiseksi halusin tulla. Halusin tuntea kuuluvani jollekin ihanalle naiselle, jotten olisi ihmisenä juureton. Että olisi edes yksi nainen tässä maailmassa, jolle halusin aikanaan saamani hoivan ja rakkauden antaa takaisin, kun hän vanhana itse kaipaisi apua ja hoivaa.
Tuollaista naista etsin kymmenen vuotta pettyen monta kertaa. Syytä oli sekä minussa itsessäni että naisissa, joihin päättömästi kiinnyin. Olin äärimmäisen takertuva ja tarvitseva, halusin niin kipeästi tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Valitettavasti kiintymyksenkohteeksi valikoitui aina naisia, joilla ei ollut halua tai kykyä ottaa vastaan kiintymyksen ja yhteydentunteentarvettani. Nyt aivan hiljattain olen ymmärtänyt, ettei heillä luultavasti olisi ollut syystä tai toisesta kykyä päästää minua elämiinsä, vaikka olisinkin itse ollut tarpeitteni kanssa enemmän ’keskivertokansalainen’.
Kun lukuisten pettymysten jälkeen tunsin jälleen äidin kaipuun heräävän erästä ihanaa naista kohtaan, luovuin tietoisesti toivosta. Päätin, etten yritä tavoitella häntä elämääni. Ajattelin, että saisin murrettua äidin ikävän, kun kieltäytyisin seuraamasta sitä pakottavaa tarvetta.
Olin jo ajan kanssa oppinut tietämään, millaiset naiset olivat minun äitityyppiäni. Voimakkaimmin kiinnyin naisiin, jotka olivat minua noin kaksikymmentä vuotta vanhempia ja perusluonteeltaan nauravaisia ja lempeitä. Poikkeuksetta heillä oli myös taitoja, joita ihailin. Taidot saattoivat liittyä ammattiin tai vaikkapa harrastukseen. Kävi kuitenkin niin erikoisesti, että tämä nainen tuli elämääni ilman, että pyysin häneltä mitään. Hämmästyksen määrä oli valtava, kun yhtäkkiä käsissäni oli kaikki se, mistä olin aina haaveillut.
Luulin, että äitihahmon saaminen olisi ollut vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja osaan ongelmista se olikin vastaus. Mutta oli virhe kuvitella, että se olisi ollut äidin kaipuun loppu. Kun ihana pilvilinnavaihe loppui, lapsiosat huusivat kuorossa sisälläni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse, joten luulin tulleeni hulluksi. En myöskään osannut kyseenalaistaa lapsiosieni puheiden todenperäisyyttä nykyhetkessä.
Yksi lapsista halusi tulla imetetyksi. Toinen halusi syliä ja turvaa. Kolmas ihan vain jakamatonta huomiota. Ja neljäs karjui, ettei tähän uuteen naiseen voinut luottaa, että hän hylkäisi ja satuttaisi ennen pitkää, kuten kaikki muutkin olivat tehneet.
Koska en ymmärtänyt kyseessä olevan pienten lasten tarpeet, jouduin kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumiseni, kun halusin niin intiimillä tavalla lähelle toista naista. Sylin kaipuu särki kehoa ja monet illat tuuditin itseäni sylissä, kun en muuta voinut.
Huomion tarvettani hoidin keksimällä tikustakin asiaa, että sain jutella äitihahmoni kanssa. Mutta kaikkein tuskaisin oire oli tuo loputon epäluottamus häntä kohtaan. Oli hirveää kuvitella, ettei tämä minulle niin rakas ihminen aidosti pitänyt minusta tai halunnut olla kanssani. Odotin vain hylkäämistä enkä uskaltanut asettua aidosti haavoittuvaiseksi hänen eteensä.
Lopulta olin niin rasittava ja ärsyttävä, että totesin itse, että minun oli muututtava, jos halusin pitää hänet elämässäni. Häneltä ei koskaan mitään uhkavaatimusta tullut, mutta olin itse niin kyllästynyt kohtelemaan häntä huonosti omissa vainoharhoissani. Halusin, että hänellä voisi olla hyvä olla minun kanssani. Asiaa järjestääkseni menin terapiaan, joka lopulta toi toivotun tuloksen. Aloin kyetä tasavertaiseen ja vastavuoroiseen ystävyyteen äitihahmoni kanssa, vaikka lapsiosat olivat edelleen tallella sisälläni.
Äidin kaipuu on kipeä pulma, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Osa vahingossa löytää jossain vaiheessa elämäänsä naisen, joka voi täyttää hyvin kattavasti äidin jättämää tyhjää. Toiset löytävät terapian kautta vahvuuden, jonka kautta oppivat itse hoivaamaan lapsiosiaan. Äitihahmolta saatava apu ja terapia oikeastaan johtavat samaan lopputulemaan, lopulta oppii itse lohduttamaan itseään, kun on saanut riittävän paljon tarpeeksi hyviä kokemuksia hoivasta.
Valitettava totuus on, ettei aikuisena ole mahdollista saada äidistä niin kaiken kattavaa ja autenttista kokemusta kuin lapsena. Mutta on mahdollista saada väliaikaisesti äidillisen hellää hoivaa, jotta sitä oppii itse antamaan itselleen. Aikuisuuden suhteet äitihahmoihinkaan eivät toimisi pitemmän päälle, jos itse heittäytyisi ikuisesti hoivattavaksi lapseksi. Se käy toiselle osapuolelle niin raskaaksi, että sen alle musertuu.
Uskon, että reittejä ehjäksi on useita erilaisia. Mutta aivan erityisesti haluan uskoa siihen, että jokaiselle meille äidin kaipuiselle on olemassa lohtu, joka vapauttaa satuttavasta kaipuusta. Siitä ikävästä, jonka syntymä ei koskaan ollut meidän syytämme. Sen jälkeen voi kokea sitä rakkautta itseään kohtaan, jota jäi lapsena vaille.
Kun lähtökohtaisesti rakastaa itse itsensä vahvaksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla ottamaan sitä pois. Silloin sielussa asuvat lapset ovat hoivattuina ja turvassa, jonka jälkeen on mahdollista puhtaasti rakastaa ihmisiä ympärillä. Myös niitä naisia, jotka aiemmin saivat sydämen kiertymään umpisolmuun.
Vieraskirjoitus
-LAEL-
Oli hyvin toivoa antava kirjoitus. Ymmärrän että kaikkea ei enää saa korjattua mutta jos edes jotain. Itselläni on kestänyt kauan että olen edes alkanut ymmärtämään, että ehkä kaipaan äidillistä rakkautta. Nyt kun ystäväpiirissä on uusia äitejä, heidän lapsilleen antama läheisyys, lämpö, huomio ja rakkaus on hämmentävää. Itse olen elänyt äidin kanssa joka ei käytännössä puhunut meille lapsille lainkaan. Harvoin edes istui saman pöydän ääressä syömässä kanssamme. Eli omalla radallaan, meistä muista irrallisena. Minusta tuntuu että olen jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänet tavallaan lohkonut pois, “tuota en tarvitse”.
Hyvin paljon on mahdollista korjata vielä paljon myöhemminkin, kun saa kokea hyviä ihmissuhteita 🙂 Toivo ei ole mennyttä niin kauan kuin elämä jatkuu. Niin ainakin itse uskon.
Tunnistan myös itse tuon lohkomisen, äiti piti leikata pois, jotta oli mahdollista kiintyä ja kiinnittyä johonkin parempaan. Toisinaan itselle nousee pintaan syyllisyys, kun olen heivannut äidin kokonaan pois elämästäni. Mutta muistutan itseäni, etten ole sille naiselle velkaa yhtään mitään. Jos hän itse olisi kohdellut minua paremmin, hän olisi se nainen, johon nyt aikuisena koen yhteyttä ja jota tulevaisuudessa haluan hoivata.
Voimia ja tsemppiä äidin ikävän kanssa kamppailuun. Sen taiston voi voittaa. Usein parhaimmat ihmiset tupsahtaa elämään ihan vahingossa, sellaisesta seuraa parhaassa tapauksessa kaikkea mielenkiintoista ja hyvää 🙂
Mukavaa syksyä!