Olen tuntenut kuluneen vuoden aikana suunnatonta vihaa ja surua. Vihaa siitä, kuinka viisitoista vuotta elämästäni menikään hukkaan sen myötä, kun sain osakseni väärän psykiatrisen diagnoosin (bipo1) ja vääränlaista hoitoa. Vihaa siitä, kuinka paljon tämän kaiken myötä jouduin lisätraumatisoitumaan. Kuinka turhaan mieleni pirstoutuikaan psykoottisuuteenkin asti kerta toisensa jälkeen, kun kukaan ammattilainen ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt minua oikein. Suru vihani takana on ollut toisinaan jopa pelottavan suuri. Niin suuri, että olen pelännyt hukkuvani sen syvyyksiin. Suru kaikesta kokemastani. Suru kaikista menetetyistä vuosista.

Vihani on ollut oikeutettua ja kaikki sen vivahteet on ollut välttämätöntä kokea. Ei vihasta voi vapautua ilman, etteikö sen olemassaoloa sallisi täydellä vapaudella. Ja ilman vihani kohtaamista, ei syvistä syvin surunikaan olisi löytänyt tietään eheyttävällä tavalla päivänvaloon. Ei suruni todellakaan aina tuntunut eheyttävältä, vaan se repi ja raateli sisintäni. Sallin sen kuitenkin tehdä niin. Sallin surun aaltojen kuohuta ylitseni. Sallin itseni maata itkien ja uupuneena lattialla kuin märkä rätti.

Hiljattain pysähdyin kuulostelemaan sisintäni. Tunnenko enää vihaa? Tunnenko enää surua siinä muodossa, millaisena sen olen vuoden aikana kokenut? Ei. En löytänyt noita niin tutuiksi tulleita tunteita enää itsestäni. Huomasin myös, että ne ovat väistyneet minusta jo aiemmin. Kiitollisuus, joka minussa myös tämän kuluneen vuoden aikana alkoi hiljalleen kypsyä, on voittanut vihani ja suruni. Kiitollisuudella on valtava voima, enkä kiitollisuuttani pysty edes sanoiksi pukemaan. Niin äärimmäisen tärkeä merkitys on ollut sillä, että vihdoinkin olen tullut ymmärretyksi ja saanut oikean diagnoosin (traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö) ja oikeanlaista apua.

Mietin myös sitä, etten tuskin olisi saanut syksyllä potilasvahinkoilmoitustakaan laadittua, ellei vihani olisi jo tuolloin ollut väistynyt minusta. Kuinka lukuisia kertoja noita papereita olinkaan pitänyt käsissäni, täynnä raivoa, katkeruuttakin. En minä sellaisessa tilassa olisi osannut löytää oikeita sanoja, en kirjoittaa sellaista tarinaa, joka mahdollisesti voi avata joitain tärkeitä silmiä ja korvia siten, että tulisin yhä enenevissä määrin ymmärretyksi. Ja vaikka melko varmasti joskus tulevaisuudessa tulenkin saamaan negatiivisen päätöksen potilasvahinkoilmoituksestani, en siltikään tunne vihaa. Sen tiedän jo nyt. Valitukseni tulen tekemään, mutta en vastaa päätökseen vihalla. Viha ei milloinkaan ole sellainen voima, joka kantaa.

Olen myös pohtinut sitä, että jos ja kun tulevaisuudessa pääsen kertomaan tarinaani kokemusasiantuntijan roolissa, joksi tällä hetkellä opiskelen, saan olla kiitollinen siitä, että olen jo vihastani vapaa. Ja että kiitollisuus on himmentänyt suruani. En minä enää osaa osoittaa ketään syyttävällä sormella, vaikka syytä siihen voisikin olla. Mitä siitä hyötyisin? En mitään, vaan päinvastoin. Vihalla ja syyttelyllä ei milloinkaan voida saavuttaa mitään hyvää. Ei ainakaan omaan sisimpään.

Viisitoista vuotta elämästäni. Psykoosioravanpyörä. Kuinka paljon noiden vuosien aikana menetinkään. Kuinka paljon vääryyttä jouduinkin kokemaan. Kiitollisuutta noista vuosista minun ei tarvitse milloinkaan tuntea. Sitä en missään tapauksessa itseltäni aio edes vaatia, mutta hyväksymisen asteen olen jo saavuttanut. Ja se antaa ihmiselle mitä tärkeimmän lahjan: Vapauden.

Vieraskirjoitus ~Ira-Maria~

Lue Ira-Marian blogia täältä: mielenipalapeli.blogspot.fi