Koska hoitoni ei ole edistynyt viimeisten kahden vuoden aikana mihinkään, ovat osanikin oireilleet vahvemmin ja uuvuttaneet minut sängyn pohjalle.
Edes musiikki ei tuo helpotusta, päinvastoin, musiikki herättää osat tuntemaan tunteitaan yhtä aikaa ja näyttämään kuvia sieltä täältä menneisyydestä. En pysty järjestämään mitään yhdeksi selkeäksi tai järkeväksi kokonaisuudeksi.
Kun edes mietin soittavani apua, eräs osa saa minut jähmettymään paikoilleen. Se kertoo kaikki ikävät kohtaamiset sairaalahenkilökunnan kanssa ja raivoten tokaisee, eivätkö ne jo riittäneet. Haluatko vielä lisää? Ja tiedän jo vastauksen: en halua.
Mutta mitä voin sitten tehdä? Minä siivoan. Siivoan kotiani kuin huomista ei olisikaan. Siivoan ja pyyhin samalla menneisyyttä siedettävämpään muotoon. Lakaisen tämän hetken unohduksiin ja vien loput ylitsepääsemättömät tunteet roskiin.
Teen kaiken tämän, vaikka tiedän, että vaikutus on lyhyt. Liian lyhyt, lähes olematon nykyään. Mutta saan näin hetkeksi itseni koottua. Ja sen hetken jälkeen, sen tyhjyyden jälkeen, se alkaa taas. Itsetuhoiset ajatukset virtaavat lävitseni horjuttaen minua kauttaaltaan. Ajatus kertoo tarinaa kaiken lopusta ja siitä miten sinne pääsee. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.
Minä tärisen ja hikoilen ja löydän itseni keittiön laatikolta terä kädessäni. Mitä minulle tapahtuu, enhän oikeasti kai ole tässä? Olo on niin epätodellinen, etten tiedä mitä on tai oli tapahtumassa.
Kirjoitan paperille; kuinka ovela onkaan ilmassa leijuva tunne. Se tunne ei kerro mitään, mutta keinuttaa minua sylissään.
Suoranainen raivo sisälläni tekee minut aina vain väsyneemmäksi. Se kasvaa ja leviää ja pahenee. Kuitenkin samalla pelko on läsnä, ja lopulta harhaisuus. En haluaisi kokea ympäröivää maailmaa epätodellisena, mutta toisaalta se pelastaa minut pois jostakin muusta tilasta. Mielen suojausmekanismit ovat jotain käsittämättömän kehittynyttä. Osiltaan siksi olen vielä elossa.
Tiuhtinen
Viimeisimmät kommentit