Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.
Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkemaan ilman, etteikö kipuraja ennen pitkää täyttyisi. Niin kävi minullekin viimeisimmän hoitojaksoni aikana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Niin hirvittäviä kokemuksia minulla sieltä on, että jonkin ihmeellisen tuli aktivoitua minussa siten, ettei noihin painajaismaisiin kokemuksiin tarvitsisi enää ikinä milloinkaan palata.
Hoitajani psykiatrian poliklinikalla on usein ihmetellyt ja kysellyt minulta siitä, että mitä ihmettä minussa oikein tapahtui vuosien 2016-2017 vaihteessa, juuri ennen yhteistyömme alkamista. Hän on sitä ihmetellyt, koska niin ihmeellistä on ollut koko eheytymisprosessinikin. En ole osannut kertoa hänellekään mistään muusta kuin kipurajani täyttymisestä ja siitä, kuinka tämän myötä minussa itsessäni aktivoitui ikään kuin jonkinlainen sisäinen parantaja. Että tämä parantajaosa minussa heräsi toimimaan. Se heräsi täyteen liekkiinsä sen vuoksi, että silläkin on rajansa, kuinka paljon kärsimystä yhden ihmisen harteille sallitaankaan langettaa. Ja tämän parantajan aktivoiduttua, minussa syntyi myös valtava rohkeus ryhtyä taistelemaan hoitavaa tahoa vastaan, jotta vihdoinkin, kaikkien ikuisuudelta tuntuvien vuosieni jälkeen tulisin vihdoinkin oikealla tavalla ymmärretyksi.
On ollut mitä helpottavinta, että uusi hoitajani ja uusi lääkärini ovat molemmat olleet tällä eheytymisen matkallani ammattilaisten lisäksi ennen kaikkea myös ihmisiä, jotka ovat kohdanneet ihmisen minussa. Ei minun lopulta tarvinnutkaan enää taistella. Niin hyvin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Ja väärä diagnoosi sai oikean muotonsa. Eivät mitkään sanani riitä kiittämään heitä, muttei liioin myöskään itseäni. Itseäni siitä valtavasta rohkeudestani, jolla uskalsin lähteä taistelemaan oman terveyteni puolesta. Ja terveyteni, joka minulle vuosien aikana oli kerrottu kadonneen ikiajoiksi, alkoi hiljalleen koostua aivan uudenlaisen eheyden muotoon. Niin valtava merkitys sillä on, että saat purettua kontoltasi kaikki sellaiset traumat, jotka mieltäsikin ovat toisinaan niin pahoin pirstoneet. Miten äärimmäisen tärkeä merkitys on silläkin, että kipusi todellakin tulee ymmärretyksi. Että sinua todellakin tahdotaan auttaa vapautumaan taakoistasi, mihin ihmisellä yksin ei ikimaailmassa voisi olla voimia.
Nyt hiljattain, viime viikkojen aikana on tapahtunut paljonkin ihmeellisiä asioita, jotka ovat kulminoituneet tähän kuluvaan viikkoon. On tapahtunut asioita, joita järjellä ei voi selittää. Ei niitä voi selittää pois edes psykologisesti. Viime vuoden rajukin eheytymismatkani minun tuli tehdä pääasiallisesti yksin, turvautuen toki keskusteluihin hoitajani kanssa, mutta muuten olin aivan yksin kaikkien tuskallisten takaumieni keskellä. Tai ainakin luulin olevani yksin. Enää en ainakaan joudu tuota yksinoloa tuntemaan. Saan tuntea aivan päinvastaista tunnetta. En todellakaan ole yksin tässäkään hetkessä, vaikka siltä ulospäin näyttäisikin, kun istun yksin kotisohvallani.
On tapahtunut hurjasti ihmeitä. Viime vuoden alussa aloitin yhteistyön uuden hoitajani kanssa, todeten hänelle, että meidän on heti alkuun unohdettava diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mitä milloinkaan en ole omakseni kokenut. Siitä tuli seuraamaan mitä upein yhteistyö ja matka kohti oikeita traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaation diagnooseja. Nyt kuitenkin, jouduin jo eilen puhelimitse kertomaan toiselle hoitajalle, joka tuuraa oman hoitajani sairaslomaa, että meidän on nyt unohdettava nuo uusimmatkin diagnoosit. Että nyt on aika unohtaa, että psyykeni puolella olisi enää mitään vialla. Jotain niin ihmeellistä on tapahtunut, että uskallan väittää olevani vapaa kaikesta sellaisesta, minkä ylipäätään voi jonkin diagnoosin alle luokitella. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni tarvitsee vielä runsaasti apua. Kehomuistiini on kuitenkin koteloitunut hurja määrä traumajälkiä. Tähän puoleen pyysinkin apua tältä uudelta hoitajaltani. Pyysin tiedustelemaan lääkäriltä, josko minulla olisi mahdollisuuksia päästä vaikkapa musiikkiterapiaan, jonka olen aina kokenut parhaimmaksi lääkkeekseni suljetullakin osastolla.
En ole vielä valmis kirjoittamaan kaikista niistä ihmeistä, joita tämänkin viikon aikana olen kokenut, mutta nämä kokemukset ovat palauttaneet minulle uskon elämään. Uskon siihen, että on olemassa jotain suurempaa. Ja sen tiedostan nyt vahvasti, että se jokin suurempi, se tahtoo minun olevan kivuton ja terve mahdollisimman pian. Siksi kaikki eheytymiseni onkin tapahtunut niin hurjalla vauhdilla, ja että loppuhuipennus on kulminoitunut tähän kuluneeseen viikkoon. Ja siksi, koska liikaa kun on joutunut kärsimään, onkin jo korkea aika olla onnellinen. Minunkin, vaikka siihen kaikkein viimeisimmäksi joskus olisinkin uskonut.
Kun eilen tosiaan puhuin puhelimessa tämän uuden varahoitajani kanssa, kysyin häneltä myös kysymyksen: ”Uskotko sinä ihmeisiin?” Hän vastasi: ”Kyllähän ihmeitä tapahtuu.” Ja niistä minä tulen hänelle seuraavalla tapaamisellamme kertomaan. Ihmeitä todellakin tapahtuu. Ehkä onkin niin, että kuten edellisessä Elefantin paino -tekstissäni kerroin raastavasta hetkestäni, jossa jokainen soluni kirkui armoa jonkin korkeamman puoleen, minä sen armon myös osakseni sain. Liika on liikaa. Kenelle tahansa.
Vieraskirjoitus – Ira-Maria
Viimeisimmät kommentit