Monelle lapsuudessaan traumoja kokeneelle äitienpäivä on yksi vuoden vaikeimmista päivistä. Pahaa mieltä tuskin helpottaa se, että aivan joka paikassa toitotetaan, kuinka äitienpäivä on iloinen perhejuhla, jota ei sovi unohtaa. On pitkät lahjalistat ja erityisherkut, jota tälle oman elämän äidille kuuluisi tarjoilla. Mutta entä jos niitä ei haluakaan omalle äidille tarjota? Itse olen ainakin saanut kuulla olevani lapsellinen ja ymmärtämätön, kun en halua.
Inhoan sitä pohjimmaista ajatusta, joka äitienpäivässä tuntuu olevan. Lasten pitäisi yhtenä päivänä vuodessa palvella ja keksiä kaikkia sirkushuveja, jotta korvaisivat äidille sen oletetun vaivan, jota hän on lastensa eteen nähnyt. Terveessäkään äiti-lapsisuhteessa, jossa äiti velvollisuutensa täyttää, lapsen ei pitäisi olla missään ikuisessa kiitollisuuden velassa. Nainen voi nykypäivänä itse päättää, haluaako äidiksi. Eikä missään maailmanhistorian tilanteessa lapset ole omaa syntymäänsä aiheuttaneet.
Mielestäni tämä äidin lahjontapäivä on vastenmielinen. Ja vielä vastenmielisemmäksi muuttuu, jos ei ole äidille muuta kiitollisuuden aihetta kuin se, että on raskaaksi onnistunut itsensä hankkimaan. Raskaus ja synnytys tekee naisesta biologisesti toisen ihmisen äidin, mutta se ei tarkoita, että siltikään osaisi olla Äiti. Se turvallinen hahmo, joka on tukena ja turvana niin hyvinä kuin huonoina aikoina.  Olla elämää nähneempi nainen, joka voi opettaa hyvän elämän perusasiat. Sellainen lämmin ja lempeä äiti, josta tarvittaessa kuoriutuu leijonaemo, kun omat lapset kaipaavat suojelua. Kun äiti-lapsisuhteessa on peruspalikat kunnossa, suhde kestää riidat ja toisen ihmisen epätäydellisyyden. Kummaltakaan osapuolelta ei vaadita virheettömyyttä ja voi olla varma siitä, että he tahtovat toisilleen lopun viimein pelkkää hyvää.

Ei varmaankaan yllätä, että kehotan kaikkia kansalaistottelemattomuuteen äidin juhlimisen kanssa, jos se omien tunteiden ja tarpeiden valossa näyttää järkevältä. Osa todennäköisesti viettää äitienpäivää omalle äidille lahjoja ja onnitteluja vieden, vaikka oma sydän särkyy. Osa on katkaissut siteen ja yhteyden äitiin jo aikoja sitten, mutta silti äitienpäivänä syyllisyys hiipii pintaan, että pitäisi muistaa omaa äitiä. Ja ne, joilla äitiä ei enää ole elossa, saattavat surra sitä, ettei enää ole yhtään ketään, ketä äitienpäivänä edes voisi muistaa – oli se äiti ollut sitten miten hirveä hyvänsä.
Luulen, ettei se hyvän äidin kaipuu pääty koskaan. Itsekin olisin varmasti suopeampi äitienpäivän ajatukselle, jos minulla olisi äiti, jota haluan muistaa. Vuosikausia äitienpäivä oli sellaista pakkokiitollisuuden osoittamista onnitteluin ja lahjoin. Vaikka tulin itse äidiksi, en omalta äidiltä saanut vastaonnitteluja. Hän oli se perheen ainut oikea äiti, jota kuului muistaa. Noiden kokemusten tiimoilta olen päättänyt, että omalta lapseltani en odota enkä pyydä äitienpäivänä mitään. Hän saa minua halutessaan muistaa tai sitten ihan vapaasti unohtaa koko äitienpäivän. Itse pyrin, että äitienpäivänä iloitsen siitä, että saan olla oman poikani äiti. Minä olin kuitenkin se, joka häntä toivoi. Poikani ei ole voinut äitiään valita eikä edes päättää, haluaako tätä elämää päätyä elämään. Näin ollen hän ei ole minulle mitään mistään velkaa.

Haluan rohkaista myös kaikkia siihen, että jos elämästä löytyy joku muistamisen arvoinen nainen äitienpäivänä, niin muistakaa häntä. Aivan sama, onko hän naapuri, työkaveri, ystävä tai vaikka lähikaupan kassatäti. Jos hän on sinulle läheinen ja tärkeä, ilahduta häntä.
Minulle on ainakin useampana vuotena tullut hyvä mieli, kun olen saanut muistaa yhtä minulle tärkeää naista. Ihan vain toivottaa hyvää äitienpäivää ja kertoa, että hän on minulle tärkeä. Hän on minulle opettanut paljon elämästä ja ihmissuhteista, joka vuosi on saanut huomata oppineensa uutta ja tulleensa taas hieman eheämmäksi. Tämän vuoden oppi kosketti ehdottoman rakkauden konseptin ymmärtämistä. Ihan viime kuukausiin asti luulin, että jos joku ei halua välittämisestään vastinetta, se tarkoittaa sitä, että mikään minun antamani ei ole riittävää ja kelpaavaa. Tai että jos minun törttöilyjeni jäljiltä ei ole mitään anteeksi pyydettävää, se tarkoittaa, etten ole riittävän tärkeä, että minun tekoni tai sanani voisivat haavoittaa. Itku oli valtava, kun ymmärsin asian todellisen laidan. Ehdoton välittäminen on sitä, että toinen ihminen tykkää, vaikka minulla ei olisi mitään annettavaa ja vaikka välillä olisin ihan paska tyyppi. Hän tykkää minusta ihan vain siksi, että olen minä. Silloin toisen välittämisestä ja läsnäolosta ei ole ikuisessa kiitollisuuden velassa. Eikä omia huonoja päiviä tarvitse hyvitellä loppu elämää, jotta voisi saada anteeksi oman epätäydellisyyden.
Niin paradoksaalista kuin se onkin, niin sellaista ihmistä on mukavaa muistaa jollain pienellä lahjalla, joka ei sitä kirves kädessä vaadi. Silloin lahjan antaminen on ilahduttamista eikä välirauhan solmimista, kunnes seuraava äitienpäivä koittaa. Luulen, että lahjan saaminenkin on mukavampaa, kun se ei ole kiristämisen ja vaatimisen tulos. Mutta kaikki eivät sitä joko ymmärrä tai eivät välitä, kunhan vain saavat sosiaaliseen mediaan kiillottaa omaa äitiyden kruunuaan, kuinka lapset kiitollisena äitiään muistavat.

Voimia jokaiselle, jolle äitienpäivä on vaikeaa aikaa. Meitä on varmasti todella paljon. Kansalaistottelemattomuus kunniaan ja vietetään se niin kuin sydän sanoo, eikä siten kuten muut odottaa.

LAURA

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This