Miten kertoa lähimmäisilleen mitä tarkoittaa taistelu? Miten havainnollistaa rakkaimmilleen, mistä kaikessa on kyse? Kun jokainen päivä on seuraus edellisestä. Jokainen sisäänhengitys on keuhkot tyhjentäneen uloshengityksen seuraus. Ja silti, kyseessä on valinta. Jopa hengittämisessä. Kun on olemassa monta kokijaa yhdessä vartalossa, jokainen teko tai tekemättömyys on Valinta. Jokaisella valinnalla on Seuraus. Sitä seuraa väistämättä Reaktio kaikkien itsessäni elävien kokijoiden välillä, joka osaltaan ohjaa kohti seuraavaa valintaa.

Olen tällä  hetkellä tilanteessa, jossa vaikeimmat päivät koettelee ymmärrystäni. Tilanteessa missä huomaan kysyväni itseltäni, miten voin laajentaa ymmärrystäni aiheuttamatta siihen vammauttavia repeytymiä. Miten voin avartaa tapaani nähdä omaa elämääni, rikkomatta perustuksia jotka niin vaivoin olen saanut alulle? Se ei todellakaan tapahdu helposti, tai kivuttomasti. Vuosikymmeniä kestänyt muistamattomuus ja dissosiointi ja niiden repaleisien muistin palasien havainnointi on raakaa. Kaikki ne terävät reunat, sielua pistävät muistot hajallaan ryntää mieleeni aaltona vain paetakseen taas taustalle, jättäen minut hengästyneenä ja hikisenä tokenemaan hyökkäyksestä. Kun tiedostaa vähä vähältä miten paljon on kadottanutkaan vuosia. Miten uuvuttavaa on huomata että kaikki mitä olen luullut olevan totta, onkin mieleni rakentamaa suojamuuria.

Olen vakaa aallonmurtaja ja raivoava meri. Rannalla ulapalle kaipaava ja mereen jo hukkunut. Tähdet joista suunnistaa ja sumu johon sulautuu kaikki mitä koskaan on nähnyt. 

Kysyttäessä miten voin, ennen kuin sanat lipuvat suustani ulos, voi kysyjä jo kyllästyä vastauksen odottamiseen. Teen valintaa, onko asiasta sopivaa puhua, kenen kanssa ja kuinka paljon. Arvioin mahdollisen uhkan mitä kysyjä voi edustaa sekä ennen että jälkeen vastauksen. Väärällä katseella tai kosketuksella minussa aktivoituu joku toinen. Triggerit. Alati yllätyksiä tuovat pienet nyanssit. Ja vastaukseni muuttuu sen mukaan. Kuka on aktiivisin. Kenen mielestä pitää puolustautua. Ketä pelätä. Milloin pakeneminen ei ole enää mahdollista ja minä vain pysähdyn. Tulee vain Full Stop. Kesken lauseen, aamiaisen, työnteon..

Minä koostun opituista maneereista. Hyväksi havaituista toimintamalleista, kovista pinnoista jotka toimivat ulospäin kuin peili. Kenenkään ei saanut tietää ja sen varaan rakensin kaiken mitä osaan. Ettei kukaan oppisikaan tietämään minua. Jos joku on pääsemässä liian lähelle, vetäydyn, muutan, vaihdan työpaikkaa ja jopa kauppoja missä asioin. Ettei kenestäkään tulisi liian tuttuja. Kun ei ole varma miten piirtää rajoja itselleen, on helpointa kun tekee rajanvedot isoilla linjoilla. Kun ei päästä ketään lähelle, ei tarvita pelisääntöjä. On päiviä kun kuljen robottina halki kaupan, pikakassalta ulos ja äkkiä kotiin, ettei kukaan näkisi. Ja sitten on niitä kertoja, kun hämmästelen miten harvassa on ne ihmiset jotka oikeasti katsovat minne kulkevat. Hämmästelen kaikkea, kuin näkisin asioita ensimmäistä kertaa kirkkaissa väreissä.

Facebook on tulvillaan mindfulness-kirjoituksia, miten tärkeää on oppia pysähtymään. Miten tärkeää on huomata niitä urheita tekoja. Uskaltaa mennä pelkoa päin. Entä jos ne urheat teot on niitä itsestäänselvältä tuntuvia? Että on käynyt suihkussa. Että on valinnut tänäänkin syödä terveellisesti. Että uskaltaa tänäänkin käydä ruokaostoksilla, tehdä itsenäiset valinnat ruokaostoksien suhteen. Omiin urheisiin päiviini kuuluu myös se, että uskallan vastata puhelimeen. Toisinaan se kynnys on kohtuuton. Ja että uskallan rauhoittua nukkumaan, vaikka tiedostankin että painajaisten mahdollisuus on tavattoman suuri. On monenlaisia tekoja, mitkä kysyvät rohkeutta.

Tänään uskalsin kertoa terapeutilleni mitä mieltä olen hänestä. Uskalsin myös sanoa hänelle, kuinka turhautunut ja vihainen olen elämälleni juuri nyt siitä että kaikki on niin vaikeiden valintojen takana. Kuinka turhauttavaa se on, kun ne tavalliset, arjen luksus-hetket kääntyvät itseään vastaan. Käyt hierojalla ja lopulta huomaat kamppailevasi itsesi kanssa siitä, onko siinä ollenkaan sopivaa rentoutua? Voiko siihen sittenkään luottaa koska se täysin lupaa kysymättä avaa lihaksiin padottuja sanoittamattomia tunnelukkoja? Kuulet rakkaaltasi sanat ”Kaikki on hyvin”, ja se murtaa sen viimeisimmänkin suojarintaman eikä enää muuta voi kun itkeä, koska mieli pidättää oikeuden kokea todellisuutta. Kuulen itseäni kehuttavan, enkä ymmärrä mikä on sen kehujan tarkoitus, mitä se haluaa minusta. Epäilys. Epäilen kaikkea ja kaikkia.

Repeydyn auki kerros kerrokselta ja taas koittaa uudelleen vaihe jossa kaikki on uutta. Mikään ei muistuta edes etäisesti asioita mihin oli jo oppinut, tottunut. Kuvitellut miten elämä on ja etenee. Minäkuva pakotetaan uusille urille, maailmankuva romutettu ja uusi on vasta tilauksessa. Minun osieni eri tavalla kokema hämmennys on sanoinkuvaamaton. Kokemus riittänee, sanojen kautta sitä olen haluton tekemään muille todemmaksi. Muste toimikoon äänenäni toistaiseksi. Se saakoon riittää, ainakin siihen asti kun saan mieleni hieman hiljaisemmaksi. Olen oman tarinani juontaja, pääosien esittäjä, ne lukemattomat sivuosien esiintyjät ja muutama lavaste. Olen kaikkea sitä ja silti vielä jotain enemmän. 

Tämä tarina on minun elämäni ja se koostuu monesta eri novellista, päällekkäisistä lyhytelokuvista yhden pitkän sijaan. Tämä tarina on yksi osa totuutta.

Tämä on vieraskirjoitus nimimerkillä:  P

Kirjoittaja kuvailee itseään näin:
Tähän 36n ikävuoteen mennessä, kolmannen terapiavuoden alkaessa, minulle on selvinnyt että en tiedä kuka lopulta olen. Olen toistaiseksi jopa virallisesti diagnosoimaton. Pääni sisällä on yksi iso avokonttori, mutta minulta puuttuu jopa kehoni rajat ja arvot. Kirjoittamalla saan jäsennettyä ajatuksiani vakuuttavasti, kun ääneen sanotut sanat kylpevät hiljaisuudessa.