Nykyaikana ihmisen hoito kokonaisuutena ontuu pahasti. Kun erikoistutaan yhä vain kapeammalle sektorille eri osaamisaloilla, jää silloin aivan liian helposti huomiotta elämän eri osa-alueiden vaikutus kokonaisuuteen, joka ihminen on. Tämä kokonaisuus toimii molempiin suuntiin, jolloin emme ole pelkästään kokemuksiemme summa vaan eri osakokonaisuuksista koostuva tietoisuutemme toimii myös linssinä, jonka lävitse havainnoimme elämää ja tämä antaa tietyn värin ja muodon hahmottamallemme maailmalle.

Dissosiaatio ei itselleni ole kovin tuttu, vaikka aiheeseen perehtyessäni havaitsen yhä vain enemmän yhtäläisyyksiä määritelmän täyttävän oirekirjon ja oman käyttäytymismallien, sekä tapani hahmottaa maailmaa, välillä. Elin lasisen lapsuuden ja joskus muinoin olin itsekseni ylpeä kyvystäni pystyä erottamaan muutaman oluen tarkkuudella, kuinka monta isä oli niitä juonut. Samoin pystyin hänen käytöksestään tulkitsemaan, oliko hän juonut olutta, vodkaa, viiniä, konjakkia, pirtua vaiko sekaisin mitä lie alkoholipitoisia juomia.

Olen monasti miettinyt, että pyrkikö isä tietoisesti tietylle tietoisuuden tasolle, jonka pystyi saavuttamaan eri määrillä ja/tai eri juomilla? Vai oliko enemmänkin kyseessä minun tietoisuuden tasoni siirtyminen isän humalatilaa vastaavalle tasolle, jolloin kykenin olemaan eräällä tavalla samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja osasin ennakoida tilanteita, jolloin vältyin draamalta? Itse olen aina ajattellut kykyni tuoneen minulle eräänlaisen rooliasun improvisaationäytelmään, sillä muistan aina mukautuneeni nopeastikin vaihtuviin tilanteisiin ja hoidin näyttelemisen ammattilaisen tyyneydellä, enkä koskaan mennyt lukkoon saati tuntenut hätää tai paniikkia.

Ne oireet tulivat aina vasta jälkeenpäin kun isä oli sammunut ja pystyin ripustamaan rooliasuni takaisin naulakkoon. Silloin ryhdyin analysoimaan tilannetta ja vähitellen yritin palauttaa tietoisuuteni siihen hetkeen ja sallin tuntea kuin ikäiseni kuuluikin tuntea tuollaisissa tilanteissa, eli romahdin totaalisesti. Itseäni suojatakseni jouduin usein siirtämään tunteet syrjään. Tuskallisen tietoisena siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta, viikkoa ja päivää minun oli vielä kestettävä siinä taloudessa asumista, tunsin avuttomuutta. Miksei kukaan huomannut minun voivan pahoin? Olinko niin hyvä näyttelijä, että minun ajateltiin kuuluvan niihin onnekkaisiin lapsiin, joiden vanhemmat välittivät ja rakastivat lapsiaan ehdoitta?

Kehitin huumorista itselleni defenssin, jonka taakse pystyin suojautumaan. Monesti olenkin vitsaillut lähettäneeni tietoisuuteni todistajansuojeluohjelmaan jonnekin kaukaiseen paikkaan, jonka sijaintia edes kroppaani ohjaavat alirutiinit eivät tienneet. Tätä kirjoittaessani en enää ole varma, onko persoonani palannut sieltä koskaan tai sainko koskaan lähetettyä itseäni suojaan vai haalistuiko persoonani hiljalleen, lakaten kokonaan olemasta noiden vuosien aikana kun odotin poispääsyä?

Tästä palaan vielä tuohon hoidon merkitykseen, sillä tarttumalla selkeisiin pääoireisiin, voi hoitava taho helposti jättää huomiotta hiljaisemmat ja taustalla vaikuttavat oireet ja täten diagnosoida tilanteen täysin väärin. Sillä keskittymällä vain tiettyihin pääoireisiin, jotka hoitavan tahon on helppo lokeroida jonkin sairauden alle, voi tällöin helposti ylenkatsoa sitä kokonaisuutta, joka hoidettava yksilö moninaisine oireineen on. Tämä voi pahimmillaan pysäyttää tai jopa kääntää paranemisen suunnan. Kun jätetään nämä vähäpätöisiltä vaikuttavat oireet huomiotta, jotta tehokkuuden nimissä voidaan hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti, on melko suuri riski sille, että yksilön hoito onkin aivan vääränlaista ja hoito tekeekin enemmän pahaa kuin hyvää.

Kun yksilö kokee, ettei häntä kuunnella (ja uskota) ja huomioida kokonaisuutena, hän mitä todennäköisimmin vastustaa hoitavaa tahoa niin kauan, kunnes voimat loppuvat ja hän sulkeutuu täysin vaipuen avun ulottumattomiin. Tällöin kokemus traumatilanteen aiheuttamasta voimattomuudesta toistuu ja vanhan trauman päälle rakentuu uusi ja erittäin vaarallinen trauma, sillä se kohdistuu hoitavaan tahoon, jonka yksilö kokee yhtä epäluotettavana ja uhkaavana kuin alkuperäisen trauman aiheuttaneen tahon. Pohjimmiltaan hoitokontaktissa on siten kyse luottamussuhteen rakentamisesta ja yksilön tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, toisin sanoen tunnustetuksi olemassa olevana jonkin yhteisön toimesta.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This