Olen yrittänyt kolmen vuoden ajan olla käsittelemättä lastenkodissa vietettyä nuoruuttani. Muutama viikko sitten sain kuitenkin paikan johtajalta kirjeen, jossa minut pyydettiin haastatteluun. Haastattelija olisi halunnut kuulla oman kokemukseni lastenkodin itsenäistymisasunnosta. Olin pöyristynyt yhteydenotosta. Muistan huutaneeni laitoksesta lähtiessäni, etten halua heidän ottavan minuun mitään yhteyttä enää koskaan. 8 vuotta riitti, ei kiitos enää.
Pieni itsenäistymisasunto oli kammottava, mutta paljon vähemmän kammottava kuin osastolla sijainnut huoneeni. Minulla oli oma sisäänkäynti ja omat kotiintuloajat, mutta paikan tunnelma oli silti sama kuin osastolla. Keneenkään ei voinut luottaa, kenellekään ei voinut puhua. Kaikki oli hoidettava itse.
Osastolla pahinta oli totaalinen luottamuksen puute ohjaajiin. Koin olevani vain asiakas. 11-vuotiaana soittelin salaa sairaaloihin, jos en saanut äitiäni kiinni. Pelkäsin, että ohjaajat kieltäisivät tapaamiset jos kertoisin äidin taas retkahtaneen. 12-vuotiaana aloin käydä itsekseni tapaamassa isääni vankilassa. Pieni minä osasi vankilan turvatoimet unissaankin ulkoa. Teininä olin niin masentunut, etten jaksanut käydä kunnolla koulussa ja hakeuduin hoitoon. En pystynyt kertomaan ohjaajille edes hoitokontaktistani tai minulle määrätyistä masennuslääkkeistä. Ostin lääkkeet viikkorahoilla ja pysyin hiljaa pahasta olostani.
Dissosiaatio-oireet olivat tuona aikana välillä päivittäisiä, hyvinä kausina viikottaisia. Menin paniikkiin ja sulkeuduin kun tuttujen ihmisten äänet vääristyivät, tai kun tunsin yhtäkkiä olevani joku muu. Ihostani puutui kerroksia, kunnes käteni lakkasivat olemasta. Joskus mieleni sujahti ulos otsasta ja lakkasin olemasta ruumiissani. Jäljelle jäi vain tyhjä kuori, joka tuntui kihelmöivältä. Toisinaan jalkani muuttuivat jonkun toisen omiksi. Ne venyivät ja lopulta lakkasivat olemasta. Pahimmillaan en muistanut omaa nimeäni tai kotiosoitettani.
Kun muutin ensimmäiseen kotiini, oireiluni väheni. Suljin systemaattisesti lastenkotiin liittyvät traumat mielestäni ja leikin tietäväni, miten maailma toimii. Tuo kirje kuitenkin palautti kaiken mieleeni. Vuoden täysin oireettoman kauden jälkeen jalkani lakkasivat jälleen olemasta. Heitin kirjeen takkaan, mutta oli liian myöhäistä. Lähdin leijumaan.
Noora E.
Vieraskirjoittajamme kuvaa kirjoituksissaan lastenkotielämän aiheuttamia traumoja
Viimeisimmät kommentit