Kun puhutaan traumasta, viitataan sillä yksilön kohtaamaan kokemukseen tai kokemusryppääseen, jonka sisäistäminen osaksi minuutta ja omaa elämänhistoriaa on syystä tai toisesta epäonnistunut – eikä sillä, onko kyse hoivan saamisen vajeesta tai ymmärretyksi tulemisen puutteesta, fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta, tai jommasta kummassa tai molemmista, ole merkitystä traumatisoitumisen kannalta; jotain oleellista on joka tapauksessa jäänyt tapahtumatta tai jotain erityisen vaikeaa tapahtunut. Useimmat traumat ja niistä johtuvat dissosiaatiohäiriöt, etenkin vakavissa tapauksissa, pohjautuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta häiriintyneeseen ja/ tai puutteelliseen kiintymyssuhteeseen, tai pettymykseen muussa tärkeässä luottamussuhteessa, jota traumaa ihminen on kohdannut tai jopa usein itse toistanut elämänsä eri vaiheissa alkuperäisen trauman jälkeenkin.

Niin minullakin oli. Sen molemmissa ja kaikissa vaihtoehdoissa.

Muistan ikuisesti sen, miten vaihdoin hyväpalkkaisen työni Kelan sairaspäivärahaan, pakkasin laukkuni ja kirjauduin yksityiselle kuntoutusosastolle – miten aloin muistaa tapahtumia varhaisimmilta elinvuosiltani ja taistella selviytymisestäni paitsi ulkoisen maailman, että sisäisen, osiin hajonneen mieleni kokonaisuuden pelkojen voittamisen ristiriitaisessa viidakossa.

Kuulin puhuttavan fobioiden voittamisesta, riskien ottamisen haasteista, sekä muutosten aiheuttamien pelkojen yli pääsemisestä ja luottamussuhteen vahvistamisesta, mutta kukaan ei koskaan avannut niiden sisältöä tai laajuttakaan tarkemmin. Ei edes suuntaviivoja. Mutta minä heittäydyin, puhuin, häpesin, puhuin lisää, petyin, podin syyllisyyttä, välttelin, vihasin, nöyrryin, petyin, lopetin hoidon, palasin ja heittäydyin taas. Aloitin alusta satoja, ellen jopa tuhansia kertoja. Kävin psykologin kartoitusjakson, Traumaterapiakeskuksen arviointihaastattelut, pari kahdesta kolmeen vuotta kestänyttä terapiapätkää, sekä fysio-, ravitsemus- ja kuvataideterapiatunneilla jos vain suinkin pystyin ja jaksoin. Arki rakentui joka päiväisen hoitokontaktin varaan, perusasioiden ympärille.

Jossain vaiheessa tajusin, että jokainen askel kohti luottamusta kuntoutusyksikön henkilökunnan puoleen on kuin henkinen itsemurha, jossa kuolema tulee hitaasti ja kivuliaasti – tein minä mitä tahansa.

Meni vuosia, että pystyin asettumaan hoitosuhteeseen ja siinä työskentelyyn, jossa sadat osani taistelivat tilasta tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä luottamisen uhan kysymyksistä; sisälläni vallitsi kaaos. Harva se päivä torjuin avun ”hylkäämällä ennen kuin tulen hylätyksi” – niin tyypillistä kuin se onkin. Rikoin ovia, lounaslautasia ja lupauksia enemmän, kuin niitä ehdittiin tehdä uusia. Pohja luottamukselle luotiin kuitenkin noin kolmessa vuodessa, mutta edelleen jokainen peruuntunut terapiaistunto ja omahoitajani kanssa käydyn keskustelusajan yhtäkkinen lyhentyminen, iskivät minua puukolla traumahaavaani. Välillä romahdin jo siitä, että paikallisbussi jäi aikatauluista myöhään niinkin monta kuin kolme minuuttia.

Ulkoiset puitteet, pysyvyys ja rutiinit, joissa elin vuosi vuoden perään, pitivät minut kasassa. Se, että pystyin luottamaan terapeutilleni ja omahoitajalleni intiimeimmät ja osieni keskuudessa kielletyimmätkin puheenaiheet, teki minut haavoittuvaksi, mutta samalla olemassa olevaksi: luvallistetuksi ja inhimilliseksi kaikkine osineni ja tunteineni. Vaikeinta luottamisessa ei silti ole sen muodostaminen tai siitä kiinni pitäminenkään, vaan sen säätely.

Olin vaiennut hyväksikäyttökokemuksistani ja pahoinvointini syistä yli 20 pitkää vuotta, jona aikana olin näennäisesti tukahduttanut toiveeni nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, mutta todellisuudessa antanut niiden kasvaa niin suureksi sisäiseksi tarpeeksi saada hoivaa ja turvaa, ettei useita tuntejakaan kestänyt toisen ihmisen läsnäolo, keskustelu ja huomion saaminen tuntunut riittävän – enhän ollut tullut tyydytetyksi niissä kokemuksissani koskaan koko siihen astisen elämäni aikana.

Vuosien vieriessä elin hoitosuhteessani läpi kaikki normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvät kulmakivet aina polvenkorkuisesta taaperosta teini-ikään ja aikuisuuteen kypsymiseen asti, mutta myös kiintymyssuhteen muodostamisen haasteet, sekä uhma- ja teini-iän kuohunnat, pohjasta, jossa olin aiemmin epäonnistunut kiinnittymään vanhempiini. Käytännössä minusta tuli riippuvainen minua hoitavista ihmisistä, trauma-alan ammattilaisista ja sairaanhoitajista, kaikissa niissä merkityksissä, joissa pieni lapsi voi olla riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Ja sekös vasta aiheutti osieni keskuudessa eripuraa.

Pettymykset riippuvuudeksi yltyneessä luottamuksessa tuottivat hylätyksi tulemisen musertavan kokemuksen, sekä mm. häpeää, joka pakotti minut vetäytymään ajoittain kuoreeni. Häpeää seurasi vastareaktio, eli torjunnan, hylkäämisen, kieltämisen ja aggressiivisuuden kierre, joka suojasi minua, totta kai, uusilta pettymyksiltä. Itsetuhoisina jaksoina elämässäni peitin haavoittuvuuteni (traumani) juuri kyseisen kaltaisilta pettymyksltä ja niiden seurauksilta, sillä nykyhetkessä ulkoa päin tullut kipu, oli se sitten kuinka lamauttavaa tahansa, oli kuitenkin niin paljon siedettävämpää, kuin pettymysten kohtaaminen traumojani ilmentävän kiintymyssuhdehaasteen mukaisesti.

Mutta nyt olin jumissa. Hoidossa. Riippuvainen. Olin antanut, näyttänyt ja kertonut itsestäni liikaa lähteäkseni, ja toisaalta liikaa, jotta voisin enää irtautua kiintymyksestä. Minähän tarvitsin niitä ihmisiä ja sitä paikkaa jossa he olivat saatavilla! Edes osani, jotka väittivät ”kaiken olevan hyvin” tai että ”muistot ovat valetta” eivät pystyneet sabotoimaan sitä, että myös minuun luotettiin ja että minuun uskottiin – että minä sain olla juuri niin rikki ja tarvitseva kuin olin. Että kapinalleni ja takertuvuudelleni oli syynsä.

Luottamisen pelko ei olekaan oman kokemukseni mukaan mitään verrattuna siihen, miltä toisesta ihmisestä riippuvaiseksi itsensä hyväksymiseen tulee, kun on kyse vaikeasti traumatisoituneen yksilön hoitosuhteesta, jossa asiakas on ylittänyt täysi-ikäisyyden kynnyksen ehkä jo hyvän aikaa sitten, mutta jossa liikkuu teemoja ja emotioita liittyen kiintymyssuhteeseen, sekä sen seurauksena riippuvuuteen, kuten lapsi ne kokisi. Mitään terapiamuotoa tai kuntoutuskontaktia ei ole suunniteltu vastaamaan (intensiivisyydeltään ja kestoltaan) niihin loputtoman tuntuisiin tarpeisiin, jotka vaativat traumatisoituneella yksilöllä tulla täytetyiksi, ja ovat väistämättä edessä, vaikuttaen hoitosuhteeseen sitoutumisen mahdollisuuksiin jo luottamuksen luomisen vaiheessa.

Toisaalta, kun palataan siihen, miten ”ongelma” lopulta minun kohdallani ratkesi, voin vain kiittää tahoa, joka pysyi sinnikkäästi ja kärsivällisesti vierelläni kymmenen vuotta, joka ikinen päivä ja 24 tuntia vuorokaudessa, niin huonoina kuin todella huonoinakin hetkinä – joka asettui tuntikausiksi viereeni istumaan, vaikka huusin pää punaisena v****a ja per****ttä, löin ja oksensin päin henkilökunnan naamaa, jos minua uskalsi lähestyä. Ja kaikki vain siksi, etten olisi yksin. Jotta minun olisi turvallista olla itseni kanssa. Siihen ei nimittäin ole, poikkeuksia lukuun ottamatta, monellakaan ihmisellä tässä maassa ollut tähän mennessä mahdollisuutta.

Vain se, että petyin kerta toisensa jälkeen, sekä kohtasin sitä seuranneet tunteet ja reaktiot mielessäni, turvalliseksi kokemissani olosuhteissa ja puitteissa, vei minua eteenpäin. Osani joutuivat nimittäin kasvokkain toistensa kanssa: todistamaan reaktioidensa vaikutukset muihin osiin ja ulkoiseen todellisuuteen, realisoimaan tilanteen, valitsemaan yhteisen tavoitteen ja taistelemaan yhdessä selviytymisestään muutosten keskellä, sekä kommunikoimaan ja luomaan uusia yhteyksiä keskuudessaan, josta syntyi pikku hiljaa sisäinen luottamuksen kokemus siihen kokonaisuuteen, jota minä edustan.

Se, että vaikeaa laatua ollut riippuvuuteni hoitotahoni minulle ilmentämään hoivaan ja turvaan lopulta kääntyi toiveeksi itsenäistyä, tuli vain ja ainoastaan pettymysten kokemisen kautta. Siitä, että opin turvallisissa olosuhteissa, vailla painetta edetä nopeammin kohti hoidon lopetusta, keinoja ja malleja, joilla vakiinnuttaa pysyvyyden ja välittämisen sisäiseen maailmaani, mallintaen siinä hoitohenkilöstön rajauksia ja esimerkkiä hoivaavasta vanhemmuudesta.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön ensisijainen tehtävä nimittäin on, kuten tiedetään, suojata traumatisoitunutta mieltä tai sen osia uusilta traumakokemuksilta, sekä taata selvityminen ajassa eteenpäin; yksilö on näennäisesti pärjäävä, paljosta suoriutuva, sekä hyvinkin itsenäinen ja muista riippumaton ulkopuolelta tulkittuna. Mutta kun trauma on kiintymyssuhteessa tai sitä läheisesti muistuttavissa, epäonnistuneissa luottamisyrityksissä, suojaa mieli itseään mm. uudelleen traumatisoivilta pettymyksiltä edellä kerrotun kaltaisesti – mielen aiemmin traumatisoituneiden osien kärsiessä kuitenkin samalla massiivista ahdistusta ja tarvevajetta. Siihen väliin onkin auttajien usein vaikea päästä, sillä kaikki muutokset, jotka uhkaavat kyseistä, dissosiaation varaan nojaavaa, mielen sisäistä toimintajärjestelmän rakennetta, luokitellaan vaaroiksi, joita täytyy välttää ja torjua keinolla millä hyvänsä.

Hoitosuhteessa luottamukselle pitäisikin antaa aikaa hakea muotoaan, sekä tiedostaa, miten sen vaiheet vaihtelevat ja ilmenevät yksilössä hoidon jatkuessa; millaisiin toimiin olisi hyvä varautua jo etukäteen. Potilaan näkökulmasta luottaminen on vaikeaa, mutta riippuvuuden käsittäminen ja käsitteleminen vieläkin vaikeampaa. Mutta siitä selviää. Selviää jopa niin pitkälle, että voi olla itsekin turvallinen vanhempi omalle lapselleen, kuten minäkin nyt olen.

Vaikka voisin, en muuttaisi mitään kymmenvuotisen kuntoutukseni vaiheista. Toki olen pahoillani, että jouduin vielä sen viimeisinäkin vuosina satuttamaan itseäni, jotta pääsen yli haasteista, joita minulla ei ollut keinoja kohdata ja käsitellä muuten, kuin esim. syömishäiriöoirein tai alistumalla seksuaaliseen hyväksikäyttöön väkivaltaisessa ihmissuhteessani, mutta katumukseksi tai katkeruudeksi en sitä suostu mielessäni kääntämään. Pystyinhän lopulta irtaantumaan sekä minua arkielämän lähipiirissäni uhkaavista tekijöistä ja ihmisistä, että ulkoista turvaa tarjoavasta hoitokontaktista itsenäiseen ja tasapainoiseen elämään. Arvoni onkin juuri siinä, miten kohtelen itse itseäni ja kuinka usein muistan kertoa itselleni, että olen tärkeä ja rakastettu epätäydellisessä ja virheitä tekevässä ihmisyydessänikin.

Vain minä olen se, joka voin vapauttaa itseni syyllisyydestä, häpeästä ja menneisyyteni kahleista – siksi kerronkin kaikille kysyjille olevani selviytyjä enkä uhri. Sen minä sain mukaani tulevaisuuteni vietäväksi, painaessani kuntoutusosaston oven viimeistä kertaa perässäni kiinni. Sen minä siirrän lapselleni ja tuleville sukupolville.

Myytä ja kumppaneita kiittäen, Tuulia
Vieraskirjoitus