Kun media on täynnä yltiöpositiivista höttöä, vailla mitään aitoa sisältöä, voi sitä helposti luulla positiivisuuden olevan se ainoa ja oikea tie onneen. Monet meistä kuitenkin kohtaavat erilaisia vastoinkäymisiä elämänsä polulla ja itse en koskaan ole ymmärtänyt tietoista negatiivisten asioiden välttelyä.

Elämään kuuluvat molemmat; negatiivinen ja positiivinen ja on yksilön tehtävä yrittää löytää tasapaino niiden välillä. Hetket, jolloin toinen ei lannista ja toinen aja yltiöhedonistiseen elämäntyyliin, ovat tasapaino, johon olisi hyvä pyrkiä. Pelkän positiivisen tavoittelukin murtaa lopulta kenet tahansa, sillä epäsuorasti silloin ollaan matkalla hedonistiseen elämäntyyliin. Miten positiivisen tai edes tasapainon voi kokea pelkällä positiivisuudella, sillä eihän asioita enää erota positiivisiksi, jos ei kontrastiksi koe mitään negatiivista?

Minua on usein ajatusmaailmani johdosta usein kuvailtu synkäksi persoonaksi. Vielä ei suoranaisesti negatiiviseksi persoonaksi haukuttu, itse koen enemmän olevani realisti, kuka ei halua täyttää ajatuksiaan epärealistisilla kuvitelmilla omasta erinomaisuudestani. Tämä johtuu maailmankatsomuksestani, jossa yritän (vaihtelevalla menestyksellä) hyväksyä sekä positiivisen että negatiivisen kuuluvan elämääni. Vahvasti uskon, että vain tasapainon löytämällä, se onni tulee ikäänkuin kaiken sivutuotteena.

Onnellisuus itsessään pyrkimyksenä voi johtaa loputtomille harharetkille, joten vaikka kirpaisee ja v..tuttaa usein (ja toisinaan hyvinkin paljon), yritän muistaa, että tämän vastapainoksi lyhyet kauniit hetket elämässä, kuten väsähtäneen kimalaisen putoaminen jalan päälle valokuvattavaksi, tuovat sitä sisältöä, niitä ainutlaatuisia kokemuksia, jotka vievät kohti tasapainoa.

Koska luonto on itselleni tärkeä ja loputon innoituksen lähden, tuovat tällaiset hetket positiivista energiaa mieleeni, jolloin tasapaino on askeleen lähempänä. Jos joku muuten on joskus kokeillut lähikuvata kimalaista niin tietää miten harvinaista siitä on saada hyvä kuva kun kaveri yleensä on liikkumatta noin nanosekunnin…

Jos haluatte nähdä oivan esimerkin valheellisesta yltiöpositiivisesta harhakuvasta (työ)elämästä, niin kurkatkaapa Linkedin:n postauksia. Siellä kaikki on niin ihanaa ja positiivista, jopa potkut ovat uusi hieno mahdollisuus toteuttaa itseään, että aina niin valoisa persoona: Marco Bjurnström:kin tuntuu synkistelevältä teinigootilta.

En tiedä mikä yhteiskunnassamme on pielessä kun vaikuttaa siltä, ettei ihminen muita tunteita elämässään saisi kokea kuin positiivisia? Sellainen kiiltokuvamainen elämä tuskin koskettaa ketään muita, kuin mielikuvitusmaailmassa eläviä. Ihmisen elo on 90%:sesti täynnä sattumanvaraisia tapahtumia ja niiden sattumien taustalla ovat luonnonvoimat, Jahve, Jumala, Allah, Khtulu, Kali, Spagettihirviö, Karma, millä nimellä ikinä haluammekaan kutsua sitä satunnaisuuden voimaa, joka heittelee kiviä rattaisiimme, kun tarvitsemme aina jonkin selityksen asialle tai ilmiölle.

Kaikki on todella sattumanvaraista, kuten se, että satuimme syntymään epäonnisten tähtien alla ja elämässämme koimme kaikke mitä koimme. Psyyke yrittää epätoivoisesti hakea selitystä sille, miksi kävi kuin kävi, jotta voimme vastaavat tapahtumat välttää elämässämme. Tämä mekanismi on rakennettu toimimaan meitä suojaavasti, jotta saisimme edes hetkittäisen kokea tunteen siitä, että hallitsemme kohtaloamme tämän kaaoksen keskellä.

Juuri tämä pyrkimys hallintaan itseasiassa uuvuttaa meidät. Pyrkimyksen ja toteutuman välille repeävä kuilu ajaa meidät yrittämään entistä kovemmin hakemaan syy-seuraussuhteita, jotta välttyisimme mielipahalta jatkossa. Kukapa nyt tietoisesti haluaisi pyrkiä tilanteisiin, jossa pahoittaa mielensä ja kokea synkkiä asioita, paitsi tietysti se teinigootti, jonka täytyy kulkea läpi kiirastulen saadakseen angstilleen autenttisuutta?

On hyvin vähän asioita, joihin todella voimme vaikuttaa, tämä näkyy mm. kehon toiminnoissa. Kun WC kutsuu niin silloin on mentävä, ei siinä useinkaan auta asian kieltäminen, syyllisen etsiminen, masennus, viha, vaan on vain hyväksyttävä, että nyt asia on hoidettava.

En itsekään ole oppinut kuin hetkittäin päästämään irti epätoivoisesta tarrautumisesta syy-seuraussuhteisiin, joten en todellakaan ole hyvä antamaan neuvoja, enkä siihen pyri. Jokainen päivä tarkoittaa minulle uutta kamppailua tuttuja ja vielä tuntemattomia vastuksia kohtaan. Ne vain kuuluvat elämään, eikä niille voi minkään. Ainoa, minkä voin tehdä, on lakata liialti murehtimasta ja varautumasta, sillä en voi tietää, mitkä vastoinkäymiset ovat tänään vuorossa, joten kaikkeen varautuminen kuluttaa sen energian, minkä voisin käyttää muiden asioiden huomioimiseen, kuten tapauksessani luonnon.

Tasapainoon pyrkiminen voi olla työlästä, kuten sen itse olen huomannut. Tästä huolimatta näen työläämmäksi sen vaihtoehdon, jossa pyrin välttämään negatiivisia asioita, sillä jatkuva tietoinen välttely saa negatiiviset asiat tarraamaan tiukemmin itseeni. Aivan kuin itselleen hokisi: ”minun ei tee mieli karkkia”, ”minun ei tee mieli karkkia”, itseasiassa pitääkin karkin mielessä ja pian kiusaus käy ylivoimaiseksi ja päädyn kaikesta välttämispyrkimyksistäni huolimatta ostamaan karkkia.

Siksi tietoinen positiivisen tavoittelu ja negatiivisen välttely voivat tuoda mukanaan ansan, jolloin päätyy juuri päinvastaiseen, mihin alunperin pyrki ja sen seurauksena voi huonosti. Keskitietä kulkemalla, voi poiketa vuoroin molemmissa ja nähdä realistisesti niiden vaikutukset elämäänsä.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This