”Äiti, jalkaa särkee. Kasvusärkyä! Kipusärkyä!”, itkee lapsi ties monennen kerran. Tytöstä kasvanut äiti hieroo, antaa lääkettä. ”Pian helpottaa”, lohduttaa lastaan. Mielessään miettii, että suurimmat kasvukivut ovat lapsella vielä edessä. Niin on tyttöäidilläkin. Vieläkin. 

Nainen, äiti, tyttö juoksee. Juoksee ja itkee. Ei tiedä, mitä itkee. Menetyksiä. Yrityksiä. Loputonta väsymystä kohdata vaatimukset. Lohdutonta huonoa omaatuntoa tajutessaan tämän. Itkee ihmisiä, joita ei ymmärrä. Itkee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tulla vastaan. Itkee pelkoa ja samalla helpotusta ollessaan yksin ja juosta. Itkee pelkoa yksinolosta. Itkee riittämättömyyttään. Itkee, kun kukaan ei voi koskaan ymmärtää tätä yksinäisyyttä. Itkee omaa pikkusieluisuuttaan. Itkee maailmantuskaa. Itkee voimattomuuttaan olla aikuinen omien lastensa kanssa. Koska on vielä itsekin tyttö.

 Kohtaa juostessaan männyn. Näkee sen jo kaukaa. Se on pitkä, hentoinen. Monia vahvoja, mutta katkenneita oksia rungon varrella kohti latvaa. Monia oksia, monia mieliä. Monia oksia monia minuuksia. Monia katkenneita yrityksiä. Menetyksiä.  Loppuja. Joku oksa vienyt pidemmälle kuin toinen. Latva on runsas. Täynnä elämää. Rönsyilevä. Kaoottinen. Kasvaako latvasta jotain uutta vielä. Sitä ei näe. Latva on niin kaukana. Se on aina ollut kaukana. 

Juostessaan palautuu mieleen takauma lapsuudesta. Tyttö istuu huoneessaan ja miettii. Miettii ja toivoo, voisiko olla jo aikuinen, jotta ei tarvitsisi pelätä. Jotta olisi tarpeeksi iso ja vahva kohtaamaan pelot. Eihän aikuisia pelota. Salaa kadehtii naapurin tyttöä, joka ei näytä pelkäävän mitään. On niin rohkea.

Tämä tyttö kokee ensimmäisen kerran Sen tunteen. Kun keho ei tunnu miltään. Ajatukset ja keho leijailevat erikseen. Mikään ei ole yhtä. Se on samaan aikaan pelottavaa ja lohduttavaa. Kuin ei olisi yksin, vaikka on täysin yksin. Tyttö on kuusivuotias. 

Äiti on viety taas sairaalaan. Lapselle ei kerrottu miksi. Hän käy katsomassa äitiä sillä samalla osastolla kuin ennenkin. Äiti ei puhu, ei hymyile. Äiti on kipeä, niin tytölle kerrotaan. 

Lapsi kasvaa läpi elämänsä äidin sairastumisen pelossa. Äiti sairastelee usein. Ei hymyile. Ripustaa hirttosilmukoita kylpytakin vyöstä kodin seinille. Joskus tyttö löytää äidin tajuttomana lattialta. Tyttö vie tyynyn äidin pään alle. Ettei lattia painaisi. Tyttö menee sohvalle istumaan ja katsoo makaavaa äitiä. Onko äiti nyt kuollut, niin kuin isäkin? Ambulanssi vie jossain vaiheessa äidin pois. 

Tyttö on yksin. Se tunne on siinä vieressä. Se tunne, kuin vieressä olisi joku, mutta kukaan ei ole. Tyttö on yksin, mutta Se on tytön kanssa. 

Isä on kuollut. Siksi äiti on sairas. Siksi äiti ei hymyile. Tytön pitää jaksaa. Onhan hän jo kahdeksan. Pitää pärjätä. Kun isä löytyi kuolleena kotoa, tyttö suljettiin huoneeseen. Kuului vaan huutoa, kuinka äiti halua juosta junan alle. Se tunne on tytön kanssa.  Ei kukaan muu. Se tunne antaa rauhaa, vaikka Se pelottaa. Mikä se on? 

Sama tunne on tytön kanssa isän hautajaisissa, kun sukulaiset sanovat, että ”parempi antaa tytön olla yksin”. Koulusta tullessaan tyttö ensimmäiseksi käy katsomassa hengittääkö äiti. Äiti nukkuu. Ehkä äiti joskus herää.

Tyttö on yksin läpi elämänsä. Pärjää koulussa, opiskelee. Menee naimisiin, saa lapsia. Yksin. Se tunne on läsnä. Välillä tyttö näkee itsensä vierestä. Kun joku toinen on hän. Joku muu hoitaa lapsia. Tytön tilalla on sama tyttö. Mutta vierestä se näyttää eriltä. Joku on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Tytön katsellessa vierestä.

Millainen aikuinen kasvaa tytöstä, joka kipuilee ja pelkää läpi elämänsä? Hänestä kasvaa äiti, lapsiensa jalkoja hierova äiti. Rosvoja ja pimeää pelkäävien lasten äiti. Äiti, joka laulaa iltaisin lapselle: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…” Ja samalla miettii omia pelkojaan. Omia pelkojaan, että jonain päivänä hento käsi ei jaksa torjua lapsen pelkoja. Koska ei ole pystynyt torjumaan omia pelkojaankaan.  

Hänestä kasvaa äiti, joka on käynyt läpi syömishäiriön koko kirjon, tavoitteena saada yhteys kehoon. Toisaalta salaa toivoen, että muuttuisi niin kevyeksi, ettei häntä enää olisi. Leijuisi pois. Yksin.

Hänestä kasvaa äiti, joka eroaa huonosta liitosta tajutessaan liiton vievän koko perheen tuhoon. Yksin. Hänestä kasvaa erilaisten lasten ymmärtäjä, puolustaja, opettaja. Mutta ei väsymätön sellainen. Yhteys hauraisiin lapsiin pitää tytön työssä kiinni. 

Se tunne on aina läsnä. Yksinäisyys. Silloin se tunne tulee esiin, kun on ihan yksin. Silloin tyttö urheilee kehonsa äärirajoille, jotta tuntisi jotain. Jota keho tuntuisi joltain. Jotta ei jaksaisi ajatella. Jotta Se tunne ei tulisi. 

Joskus tyttö on ollut hädissään siitä, ettei tunne mitään. Että oikeasti leijuisi pois. Että kehoa ei ole.  Silloin hän on ottanut lasinpalan. Sillä viiltänyt tunnetta. Kipua. Edes jotain tunnetta kehoon. Onko kehoa? Se tunne on silloin niin vahva. Se ottaa yliotteen. Veri kertoo kehosta. Kipu hetkellisesti.

Juostessaan aikuinen tyttö tarkastelee mäntyä. Männyn oksat ovat katkenneet. Onko pelko katkaissut ne? Onko pelko ollut esteenä uusien oksien kasvulle? Ovatko katkenneet oksat katkenneita osia tytöstä? 

Männyn ympärille on kuitenkin kasvanut kaarnaa. Se on pysyvää. Voisiko kaarna suojata puuta turhilta peloilta. Toimia teflonina, iskeä vastaan. Ei antaa pelon tulla sisään. Antaa ikävien ajatusten pyyhkiytyä ohi. Viipyä vaan sen hetken, kuin on tarve ja sitten hiipua tuulen mukana kauas metsään. Kaarna on huokoinen. Se antaa hyvän ravinnon tulla sisään. Vahvistavat hetket, kauniit asiat. Puun juuret ovat ehkä hauraat, mutta pitävät puun pystyssä. Juuret ovat jossain näkymättömissä. Ne ovat saaneet hyvää sielunravintoa, jotta elämä kestää ja jatkuu. Tyttö yrittää jaksaa.

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen…”, tytöstä kasvanut äiti laulaa hieroessaan lapsensa jalkoja. Se on lapsesta hauskaa. ”Oletko oikeasti?”, kysyy lapsi silmät säihkyen. ”Olen, rakkaani. Ja sinä kasvoit silloin mahassani!” Kasvukipu on helpottanut. Mutta Se tyttöäidin tunne ei ole hävinnyt. Se elää tytön mukana. 

Vieraskirjoitus ja kuva
Niina M.

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This