Oman identiteetin löytäminen voi olla haastavaa traumaattisen lapsuuden eläneelle. Isovanhempiesi traumat ovat voineet siirtyä vanhempiesi kautta sinun kannettavaksesi. Perintönä siirretty trauma on siitä pirullinen kun et ole konkreettisesti sitä kokenut, et sitä osaa nimetä, etkä täten helposti poistaakaan.

Da Capo-alusta uudelleen kirja, kertoo ihmisen eri kehitysvaiheista kliinisen psykologian näkökulmasta. 30 ikävuoden tietämillä ihminen havahtuu tarkastelemaan aikuisuuttaan ja elämässä koettuja asioita. Silloin myös alkaa pureskelemaan mennyttä aivan toisella intensiteetillä kuin varhaisemman aikuisuuden aikana, jolloin mukana oli vielä hitunen teini-angstia.

Itse aloin pohtimaan elämääni juuri 30:n ikävuoden tietämillä. Tuolloin havahduin miettimään, että olivatko tekemäni päätökset lopulta omiani vai olinko tehnyt ne vanhempien ohjauksen alaisena? Huolimatta siitä, vaikka kuinka haluaisi ajatella mietteiden ja arvojen olevan omaa perua, on vanhempien näkemyksillä kauaskantoiset vaikutukset.

Jo varhaislapsuuden kohtelu vanhempien taholta vaikuttaa temperamentin kehittymiseen. Temperamentti toimii eräänlaisena suodattimena, jonka lävitse vastaanottaa ja tuottaa viestejä. Eli varhaislapsuudessa vanhempien teoilla ja sanoilla antamat eväät vaikuttavat siihen, tuleeko sinusta rohkean luottavainen vai varovaisen arka. 

Oman tien löytäminen voi silloin olla haastavaa, jos polku on puolestasi valittu. Tarkoitan siis lasisen lapsuuden kasvatteja, joilla vaikututusmahdollisuudet elämäänsä jäävät hyvin rajatuiksi. Kasvaminen ikäluokkansa mukana ns. normaalitahdissa ja tehdä niitä ns. normaaleja asioita, joita tietyn ikäisenä kuuluu tehdä, jäävät usein tekemättä&kokematta.

Ikätoverit ympärillä usein murehtivat niitä arkisia asioita, kuten että saavat hyviä arvosanoja koulusta, jotta saisivat palkkioksi uurastuksestaan sen radio-ohjattavan auton tms. Lasisen lapsuuden eläneet murehtivat tuolloin, että kuinka pahaan kuntoon se vanhempi itsensä juo viikonloppuna? 

Satuttaako vanhempi itsensä niin, että päätyy ojanpohjalle tai ensiapuun, jolloin sosiaalitoimi astuu mukaan kuvioihin? Vai juoko vain maltillisesti, että tämän saa talutettua baarista kotiin?

Yöllä vajaakuntoista kotiin taluttaessa saa jälleen kuulla sen saman litanian lupauksia, ettei koskaan enää uudestaan, vain saadaksemme huomata seuraavan päivän valjetessa, että lupaukset on tehty rikottavaksi. Ne hiipuvat unholaan, aivan kuten öinen tähtien loisto päivänvalon tieltä.

Väsyneenä yön seikkailuista, käsitys normaalista arjesta vinoutuu. Itse sitä pitää täysin normaalina, vaikkei vertailuperustetta ole. Sillä sinua on kielletty kertomasta näistä asioista kenellekään, tai joudut pois kotoa ja elääksesi sinun on syötävä käpyjä. 

Eräässä laulussa sanotaan; 

”Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.”

(Eilen kun; Tapio Heinonen)
kuvaa mielestäni osuvasti sitä, miten lapsen psyyke voi rakentua hauraaksi, mikäli vanhemmat eivät jo varhain rakenna vankkaa perustaa yksilön kehittymiselle.

Lasisen lapsuuden eläneet harvemmin ovat saaneet positiivisen vahvistuksen kautta kovin vahvaa itsetuntoa rakennettua sille perustalle, jonka vanhemmat ovat luoneet. Tai siis ovat jättäneet luomatta.

Minulla ei koskaan ollut kotiintuloaikoja. Aina sanottiin, että kun tulet, tule hiljaa etten herätä ketään. Enkä koskaan herättänyt. Vilkkauteni näkyi siinä, etten viihtynyt kotona. Tein läksyt kiireesti koulun jälkeen, enkä usein malttanut jäädä edes syömään. Palasin yleensä vasta myöhään ja söin mitä jääkaapista löytyi.

Eräällä tavalla kai voisi ajatella, että minuun luotettiin kun rajoja ei ollut. Toiselta kantilta katsottuna voisi ajatella, että olin heitteillä. Itse en oikein osaa sanoa tai lokeroida tuota minnekään. Olen vasta hiljattain alkanut pohtimaan asioita, enkä oikeastaan tiedä, voinko enää luottaa muistikuviini, jotka ovat hyvin hatarat.

Muistan ajalta ennen 15 ikävuotta vain kourallisen valokuvamaisia hetkiä. Näistäkään en ole varma, ovatko ne muistoja hetkistä vai valokuvista? Toisaalta kai yhdentekevää, sillä oikeasta tilanteesta ne valokuvat on otettu.

Oman identiteetin rakentaminen on ollut hyvin vaikeata, sillä vailla rajoja ja suuntaa, sitä tuntee itsensä olevan kuin lastu laineilla. On hyvin hämmentävää ryhtyä miettimään 30:n ikävuoden jälkeen, että mistä oikeastaan pitää?

Siihen ikään asti, vanhempien kasvatustyylistä mieleen on jäänyt, että kun kiinnostui asioista, mistä he välittivät, sai hetkittäin huomiota. Kun toimi, kuten he kehottivat, välttyi hankaluuksilta. 

Kun kasvaa ympäristössä, jonka voi tiivistää sanomaan:”On ihan sama miltä sinusta tuntuu, nyt tehdään kuten minä sanon!”, on edessä merkittäviä haasteita kun tuosta viimein pääsee irtaantumaan ja pääsee tutustumaan itseensä.

Kun joutuu kyseenalaistamaan kaiken oppimansa ja tapansa nähdä asioita ja ajattelunsa, voi ikäänkuin kuvitella pyyhkivänsä pöydän puhtaaksi ja alkavansa alusta. 

Tämä urakka tuskin pääsee koskaan loppuun, sillä tietyt asiat ovat jääneet toteutumatta kriittisissä ikävaiheissa ja niiden tekeminen jälkikäteen, vain voimistaa sitä tunnetta, että et kulje samassa tahdissa oman ikäluokkasi ja luonnollisen kehityskaaren kanssa.

Ei myöskään ole mitään mieltä ryhtyä elämään uutta nuoruutta nyt nelikymppisenä, sillä se tekee vain säröjä itsetuntemukseen kun oivaltaa, ettei enää olekaan nuori vaan keski-ikäinen. 

Mennyttä ei voi korjata, tulevasta tietää vain sen verran, ettei se sen helpompaa ole kuin mennytkään. Vastoinkäymiset ovat verottaneet ja tulevat verottamaan rajallisia voimavaroja ja vanhetessaan, resilienssi ei enää ole niin hyvä kuin toivoisi, joten on vain yritettävä tavoittaa tämä hetki, sillä oikeastaan muuta ei ole jäljellä. 

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Photo by Alex Iby on Unsplash

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This