Lepään sohvalla ja katson lempiohjelmaani, kunnes kuulen hälytysajoneuvon äänen ja näen vilkkuvat valot kerrostalon seinässä. Hetkessä olen täysin hereillä ja monella eri tasolla. Sydän hakkaa ja keho valmistautuu puolustautumaan. On oltava valmis, jos kotiini hyökätään. Jos ne tulevat minua syyllistämään ja tuomitsemaan. Tämä ääni, nämä valot kertovat hädästä, jota minulle ei sallita.

Viesti puhelimessa. “Missä olet?” Perheenjäsen on kuullut samat äänet, jotka kaikuvat pitkin kaupunkia. Niin kuin monet kerrat aiemminkin, hän pelkää puolestani. “Kaikki hyvin?” Ja rauhoittelen tilannetta samalla tutulla lauseella; kaikki ok. Kumpikin meistä pelkäsi henkeni puolesta, mutta hyvin eri tavalla. Minä pelkään tullaanko minua satuttamaan ja perheenjäsen pelkää olenko satuttanut itseäni. Kummatkin triggeröityvät omista syistä samaan ääneen, ja reagoivat välittömästi.

En voi enää istua, levätä taikka katsoa televisiota. Tarvitsen tekemistä. Olo on levoton. En kerkeä nyt edes yrittämään hengitysharjoituksia. Ne harjoitukset piti aloittaa muulloin kuin akuutti tilanteessa. Turhaudun ja alan vaatimaan itseltäni kehittävää tekemistä. Mutta minä tiedostan tämän välttämiskäyttäytymisen. Vaikka sen tarkoitus on suojella minua, en enää fyysisesti jaksa toteuttaa sitä. Koko kodin siivoaminen ei tunnu nyt palvelevan minua. Tavaroiden konkreettinen järjestely on ominainen rauhoittelu keino minulle, mutta jos liitän sitä yhä uudelleen ahdistuksen hallintametodeihin alkaa entuudestaan hyvä asia muuttumaan ahdistavaksi.

Ylivireys alkaa tuntua jo tuskaiselta, lähes hallitsemattomalta. Samassa syttyy ajatus avun pyytämisestä, jolloin koko keho alkaa tärisemään. Ensimmäinen varoitus romahduksesta tuntuu jo, mutta sivuutan sen. Olen sekavassa tilassa, mutta soitan apua ja huomaan kuinka järkevästi puhun. Puhe jatkuu ja hämmästelen samalla kuinka onkaan mahdollista kommunikoida näin selkeästi täydessä paniikissa. Tunne hädästä ei kuitenkaan puhelun toiseen päähän välity, joten minut tulkitaan pärjäävän kotonakin. Olen voimaton sanomaan tähän päätökseen enää yhtään mitään. Mieleeni juurtuu jälleen yksi huono kokemus avun pyytämisestä. En vain osaa pyytää apua niin että minut oikeasti kuultaisiin.

Yritän levätä, mutta siitä ei tule mitään. Olen jumittunut tähän tilaan, jossa syyllisyys vyöryy päälleni. Olen tyhmä, kun edes soitin apua. Minun sairauteni eräpäivä on jo ajat sitten kulunut umpeen. Nyt on pärjättävä yksin. Ja minusta tuntuu että en enää jaksa pärjätä yksin. Itsetuhoinen puoleni tarjoaa lohtua. Suunnitelma on jo valmis. Onko nyt tullut hetki, jolloin on päästettävä tämä keho ja mieli lepoon. Tämän puolen rauhallisuus toisinaan pelottaa. Nousen ylös ja koko kehostani valahtaa voimat pois. Samassa hetkessä tunnen tuon pelon ja hädän itsessäni ja säikähdän mihin olinkaan lähdössä. Nyt soittaessani apua hätä äänessäni kuului.

Apua on tulossa, ja minä valmistaudun puolustautumaan. Mielessä pyörii muistikuvat aiemmista kohtaamisista. Yksi yö osastolla. Hereillä. En voinut nukahtaa, en edes levätä. Istuin tuolilla. Mietin kuinka hereillä olenkaan. En ole turvassa täällä. Siksi en voi nukkua. On päästävä kotiin.

– – –

Minä välttelen viimeiseen asti niitä muistikuvia, jolloin minuun käytiin fyysisesti käsiksi tai kaltoinkohdeltiin henkisesti. En jaksa enää elää noita painajaismaisia hetkiä uudelleen, sillä se vain kuluttaa minua. Mitä järkeä tässä on kiduttaa itseään menneillä tapahtumilla.

Mutta niitä ei koskaan käyty läpi. Niitä tilanteita ei koskaan selitetty minulle.
Tehtävä ohi, henki säilyi ja henkilö lopulta säilöön eli psykiatriselle osastolle. Eikä siellä osastolla mitään käyty läpi. Siellähän sain vain lisää iskuja. Ja mikä kylmintä, he luulevat ja uskovat auttavansa minua toimenpiteillä, jotka hajottavat koko luottamussuhteen.
Minulle on jäänyt toistaiseksi mysteeriksi koko osasto hoidon tarkoitus tai tavoite.

Vuosien myötä viha kasvoi kasvamistaan ja samalla minä uuvuin entistä enemmän. Luottoa ei ollut enää missään muodossa. Mitä edes tarkoittaa luottaminen. Maailma alkoi näyttäytyä epäoikeudenmukaisena ja ihmiset toisilleen pahimpina vihollisina.
Ei enää yhteistyötä vaan paikasta toiseen pompottelua. Ei enää lähimmäisen auttamista vaan syyllistämistä.

Se että minuun käytiin käsiksi oikeutettiin hengen ja turvan säilyvyydellä. Mutta kauaskantoiset on trauman vaikutukset enkä koe asiaa näin yksinkertaisesti. Jos kosket minuun en voi mitenkään tietää teetkö sen auttaaksesi minua vai satuttaaksesi minua.

Yksi tietynlainen äänikin voi heittää minut kauhun sekaisiin tunnelmiin, mutta tällainen ei voi jatkua loputtomiin. En halua maailmani rakentuvan epäluotettavista ja turvattomista ympäristöistä. Mutta tähän työhön tarvitsen apua. Tarvitsen korjaavia kokemuksia ja vuorovaikutusta niiden ihmisten kanssa, jotka minua ovat rikkoneet. Ja saanko itseltäni luvan sen ääneen sanomiseen. Minua on satutettu yli minun sietorajani.

Vaikka mieluummin selviäisin yksin, en voi koskaan eheytyä riittävästi ilman muiden ihmisten tukea. Ja se on se vaikein ja tuskaisin askel ottaa, onko kukaan enää luottamukseni arvoinen.

Tiuhtinen

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This