Edellisessä kirjoituksessa pohjustin ajatusta taakkasiirtymästä, traumoja aiheuttaneen lasisen lapsuuden kautta. Tässä syvennyn pohtimaan traumatisoituneen vanhemman kasvatusoppeja, joissa kysyn; voiko rikki oleva ihminen tarjota traumoista vapaata lapsuutta omalle jälkikasvulleen? 

Isovanhempamme eivät ehtineet huomioimaan lapsiaan, sillä heillä oli kädet täynnä töitä yhteiskunnan taholta tulleesta velvoitteesta uudelleenrakentaa sodan runtelema Suomi ja olla vaiti sodasta ja sen kauheuksista.

Ilman omia vanhempiaan vanhempamme kasvoivat aikalailla omillaan. Heille ei tarjottu turvaa ja rajoja, puhumattakaan tunteiden sanoittamisesta. Tunteiden ilmaisu rajoittui murahdukseen; että jokaisen täytyy tehdä töitä ja hoitaa velvollisuutensa. Huumoria versottiin korkeintaan lausahtamalla, ettei idästä tule muuta hyvää kuin aurinko.

Vanhempiemme on täytynyt itse rakentaa elämä itselleen, vailla suuntaviittoja. Ikävä kyllä, meidän sukupolvi sitten sai kantaakseen näiden kahden edellisen traumat. Vanhemmuuden kattaessa lähinnä vaatetuksen ja ruokkimisen eli ne välttämättömät perustarpeet, samoin puhumattomuus eivät taatusti riitä millekään sukupolvelle luomaan tasapainoista pohjaa psyykkiselle kehitykselle. 

Isovanhempiemme ja vanhempiemme ikäpolvi hoiti usein traumojaan päihteillä, sillä olihan se hiljaisesti hyväksytty keino purkaa paineita, joita taatusti siihen maailmanaikaan riitti. Meillä on onneksi jossain määrin tarjolla mielenterveyteen liittyvää hoitoa, ei paljon, mutta jonkin verran. On siten meidän käsissämme katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä trauman taakka ja päihteiden käyttö sen yleisimpänä hoitomuotona.

Emme ole koskaan tulleet kuulluiksi. Asioista ei saanut olla eri mieltä vanhempien kanssa tai joutui omaan huoneeseen miettimään sanomisiaan, usein häpeän saattelemana. Se jos mikä on luonut hämmennystä, sillä olemmehan vain halunneet tulla kuulluiksi, tulla tunnustetuiksi olemassa oleviksi ja siten kokea olevamme merkityksellisiä, edes jollekulle. 

Tämä kasvatusmalli vain on kerta toisensa jälkeen luonut padottua kiukkua, sitä voimakasta tunnetta, ettei sinulla ole vaikutusmahdollisuuksia elämääsi. Pohjimmiltaan vanhempamme eivät ole voineet suoda huomiota meille, sillä katkeruus omasta lapsuudesta on varmasti jäytänyt heitä kovasti ja saattoivat kenties ajatella, että koska ovat itse pärjänneet ilman sananvaltaa, on tulevien sukupolvienkin pärjättävä?

Voit huutaa ja riehua kuinka paljon tahansa, mutta lopulta päädyt vain huoneeseesi miettimään asioita, joita sinulle ei koskaan avata tai käydä läpi. Niin monet asiat jäävät selvittämättä, sillä miten pieni ihminen voi sanoittaa tunteitaan ilman aikuisen apua? Voit vain tuijottaa eristyskoppisi seiniä ja huutaa niille kaiken vihasi ulos, mutta mitään ei tapahdu. Päädyt aina vain takaisin sinne koppiin, missä seinät ovat seuranasi, aivan yhtä vaiti kuin vanhempasi.

Vaikka kuinka useasti ja kovin yritin itsekseni asioita miettiä, en koskaan kokenut päässeeni niissä eteenpäin. Toisin kuin vanhempani antoivat ymmärtää, koin tunteeni oikeutetuiksi saamastani kohtelusta. Koin usein voimakasta epäoikeudenmukaisuutta siitä, että minulle saneltiin, kuinka minun tulisi toimia ja tuntea. Koskaan en selityksiä mihinkään saanut. Osoitus vanhempien määräysvallasta tuotiin usein ilmi sanomalla: ”Olen vanhempi ja tiedän paremmin!”. 

Nyt aikuisena kun edelleen olen asioita pohtinut, olen huomannut, etteivät vanhempani ole oikeastaan tienneet asioista yhtään mitään. Kasvatuksen he sanelivat omien vanhempiensa äänellä, kyseenalaistamatta ollenkaan niitä oppeja, saati miettimättä lainkaan sitä, miten paha olo heillä oli ollut kun heidät kasvatettiin noilla menetelmillä. 

Peläten kohdata omat tunteensa ja ajattelematta ollenkaan niitä, siirsivät he samat opit eteenpäin. Näin, vaikkeivat he olleet koskaan kokeneet idän tuomaa uhkaa sodasta ja sen traumoja, toisin kuin omat vanhempansa, he silti siirsivät sen kaiken painolastin eteenpäin. Ymmärtämättä ollenkaan, että pieni ihminen kaipaisi läsnäoloa ja vastauksia kysymyksiinsä, ei tyhjänpäiväistä sanelua, he vain toistivat kaiken, minkä olivat vanhemmiltaan oppineet. Näinhän heidätkin kasvatettiin ja omasta mielestään ihan terveitä ja normaaleja heistä tuli.

Toisaalta ajatellen, tämän pitäisi tuoda heille jonkinlaista synninpäästöä, etteivät ole tienneet mihin ryhtyivät kun kyseenalaistamatta noudattivat vain sanattoman viestinnän kautta saapuneita oletuksia siitä, miten elämä kuuluu elää. Siinä sivussa eivät vain osanneet kohdata omaa pahaa oloaan ja kuvittelivat oman olonsa helpottavan kun jakavat/siirtävät sen traumojen taakan lapsiensa kannettavaksi. 

Ikävä kyllä, heidän lapsillaan (minun ikäpolvella) oli vielä vähemmin käsitystä siitä, miksi idästä ei tule muuta hyvää kuin aurinko, mutta silti tätä traumaa siirrettiin eteenpäin kun ei suostuttu kohtaamaan omia tunteitaan. Kuinka monen sukupolven elämä on vielä traumatisoitava kun yksikään sukupolvi ei pysähdy kysymään miksi, ja heidän vanhempi sukupolvi ei suostu kertomaan vastausta siihen?

 

TT
Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This