Muistan hämärästi itseni lapsena hyvin ujoksi ja erityisen herkäksi. Olin tunteikas, epätavallisen tunteikas. Aistin jännittyneen ilmapiirin kotona, sekä vanhempieni mielialat. Kaltoinkohtelu ja vallankäyttö oli luonut minusta ”kiltin” ja tottelevaisen tyttären vanhemmilleni, toisin sanoen helpon alistettavan. Tämän herkän ja haaveilevan lapsen huulilla käväisi välillä hymyn häivä, kun ajattelin kauniita ajatuksia, jotka veivät minut kauaksi todellisuudesta, totuudesta. Rakastin kauniita asioita, mielikuvia, niitä pieniä aarteita, joita kannoin sydämessäni.
Kaikki muuttui, kun vallankäytön muodoista kauheimman, seksuaalisen hyväksikäytön kokeminen sai minut särkymään, kahdeksan vuotiaana. Hyväksikäyttäjä oli oma isäni. Silloin maailmani romahti. Kadotin sen kaikkein kauneimman, itseni. Minua ei enää ollut. Oli pienen lapsen ulkokuori, kasvoilla hymytön, pelkoa huokuva katse, sisällä pelkkä tyhjyys.
Kaikki nämä vuodet olen paennut tuntemaani kipua suorittamalla. Mitä enemmän tein ja saavutin, sitä paremmin pystyin pitämään lukittuna sisimpäni. En uskaltanut ajatella, kuka olen. Kehoni yritti viestittää minulle sairauden viittaan pukeutuneena, hiljennä tai uuvut. En uskaltanut hiljentää. Uupuiko kehoni ennen mieltäni? Kaikki se tunteiden tuntematta jättäminen, pelon ja tuskan väistäminen ja itselleni luomien roolien kautta eläminen sai minut vihamaan itseäni, elämääni. Viimein tuntui siltä, että olen menettämässä hallinnan sekä elämää ja itseäni kohtaan. Kaaduin, enkä päässyt enää ylös.
Traumat puskivat kehostani ulos sellaisella voimalla, ettei sitä pystynyt enää vastustamaan. Kehoni oli sairastunut, tunsin kipua ja pahaa oloa. Vuosien ajan elimistöni on ollut tulehdustilassa, valtavan stressihormonikuorman armoilla. Immuunijärjestelmäni meni sekaisin ja heikkeni niin, että sairastuin kahteen autoimmuunisairauteen.
Niin pahalta, kuin muistojen ääneen huutaminen tuntuukin, minun täytyy se saada huutaa. Minun on saatava kertoa, miltä siitä pienestä tytöstä tuntui. Ne tunteet jotka tunsin, olivat todellisia. Kun viimein uskallan tuntea ja nimetä ne tunteet, minulla on mahdollisuus toipua. Vaikka totuus ei ole aina kaunis, tie toipumiseen, eheytymiseen alkaa totuudesta. Onnekseni löysin psykoterapian.
Raskainta on ollut myöntää itselleen voimavarojensa rajallisuus. Totuuden salaaminen on vienyt hirveästi energiaa. Uuvun helposti ja tarvitsen pidemmän ajan siitä toipumiseen. Epäonnistumisen pelko on muovannut minusta ihmisen, joka varoo esittäessään omia ideoitaan, toiveitaan tai ajatuksiaan, sillä torjutuksi tulemisen tunne on vahingoittava. Tämä on vaikuttanut siihen, etten ole pystynyt saavuttamaan kaikkia tavoittelemiani päämääriä elämässäni.
Toipumiseni on vasta alussa, mutta olen toiveikas. Olen halukas tutustumaan tuohon uuteen tuttavuuteen, itseeni. Millainen minä olen? Terapeuttini kulkiessa vierelläni olen opetellut antamaan sille pienelle lapselle sisälläni anteeksi hänen kokemansa tunteet ja pelon. Olen opetellut tuntemaan näitä tunteita ja nimeämään tuntemuksiani sekä kehossa, että mielessä. Luulen, että sisimpäni on täyttymässä jollain uudella, minuudella.
En osaa, ainakaan vielä, tuntea vihaa vanhempiani kohtaan, mutta en voi antaa heille koskaan anteeksi sitä, mitä he minulle tekivät. Haluan heidän tietävän, miltä minusta tuntuu. Mitä etäämmällä he elämässäni ovat, sitä paremmin minä itse voin.
Vieraskirjoitus
Reija Leistén
Viimeisimmät kommentit