“Kirjoitapa Laura omista kokemuksistasi voimauttavasta valokuvauksesta Dissociation.fi- sivustolle? Öö, no okei, voin kait minä tehdä sen.”

Sitten päässä lyö pelkkää tyhjää. Mitä minä osaan siitä kaikesta sanoa? Tuntuu, ettei sille kokemukselle ole edes sanoja! Voimauttava valokuvaus. Minulle tuttu termi ja ymmärrän mitä se tarkoittaa. Silti nuo kaksi sanaa ovat niin vähäpätöisiä kertomaan siitä kaikesta, mitä olen kokenut voimauttavan valokuvauksen myötä.

Voimauttavan valokuvauksen periaate on yksinkertaisesti se, että valokuvattava itse määrittelee sen, että miten ja missä ja millaisena häntä kuvataan. Kuvattavalla itsellään on kaikki valta ja kuvaaja vain kuvaa häntä ja ehkä ehdottaa jotain, mutta kuvattavalla on kaikkeen viimeinen sana. Miten ihana ajatus!

Kun muistelee vaikka omia rippijuhliaan tai yo-juhliaan ja kuinka sitä joutui suvun paparazzi-lauman kuvattavaksi tai koulukuvauksia ja kuinka piti päätä kallistella suuntaan jos toiseen ja kuinka vaivaannuttavaa se kaikki olikaan, kun piti hymyillä ja näyttää nätiltä ja totella kuvaajia. Puuh! Voimauttava valokuvaus on ihan toista.

Ensimmäinen kertani voimauttavaa valokuvausta oli noin kuusi vuotta sitten. Silloin en tiennyt vielä kauheasti asiasta. Olin kyllä lukenut Miina Savolaisen kirjan Maailman ihanin tyttö ja jopa nähnytkin Savolaisen ohimennen kirjakaupassa. Sini (Yrjänä) tuli käymään luonani ja kuvasi minut sohvallani vilttien alla ja tekemäni maalaukset sohvan selkänojalla nojaamassa seinää vasten. Se oli alku. Sitten pari vuotta myöhemmin Sini kertoi kirjaideastaan Piilosta – ihanaisten matka minuuteen -kirjasta ja olin heti mukana.

Minusta taisi siinä vaiheessa olla jo jokunen kuva lisää voimauttavan valokuvauksen menetelmällä. Kirjan kokoamisen myötä kuvia kertyi paljon lisää. Yksi iso merkkipaalu oli kuva minusta piikkilanka-aidan kanssa. Ihan säikähdin sitä. Näin kuvasta niin selkeästi oman pahan oloni. En ollut koskaan aiemmin sitä nähnyt! Tuosta piikkilankakuvasta ja muista kuvista on syntynyt elämäni virta. Kuvia on käytännössä melkein siitä asti, kun muistin lapsuuden kauhuni. Kuvista näen oman kehitykseni, oman toipumiseni matkan. Uusimmat kuvat ovat kuluvalta vuodelta.

Miltä se tuntuu, kun sinut kuullaan ja nähdään? Miltä se tuntuu, kun näet itse itsesi valokuvien kautta? Se on outoa. Se on hämmentävää. Se on hassusti epänormaalia ja siksi tuntuu vaikealtakin. Kun ei ole tottunut siihen ollenkaan, että minulla on ohjat ja minua uskotaan kuvauksisssa (tai missään muuallakaan). Se tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Se lämmittää sydäntä. Ja kun sitten katsoo niitä otettuja kuvia ja näkee niissä vaikka ja mitä, kaikkea mitä ei ole ennen nähnyt tai edes hahmottanut itsessään.

Toinen vaikuttava kuva minusta on tältä kesältä. Sinin kanssa oltiin kuvaamassa eräässä autiotalossa ja kuvassa olen alastomana kyyristynyt alas ja hiukseni peittävät minua. Siinä kuvassa näen itseni lapsena. Näen itseni sellaisena kuin koen ihmisten minut nähneen silloin ja jollainen koin olevani: mitätön ja näkymätön. Kuvassa näen oman yksinäisyyteni. Se kuva pysäytti samalla lailla kuin piikkilankakuva. Sain kuvan myötä kiinni yksinäisyyden tunteistani ja näkymättömyydestäni.

Kuvista ja kuvaamisesta saa myös hyviä asioita. Olen huomannut olevani hyvin kuvauksellinen ja hyvä malli. Taivun moneen kuvattaessa, mikä on ollut yllätys itsellenikin. Tältä kesältä on hyvä kuva minusta makaamassa hiekalla heinät sädekehänä pääni ympärillä. Siinä kuvassa näen itsestäni toisen puolen: aurinkoisen ja kujeilevan ja elämästä tiukasti kiinni pitävän. (Kuva artikkelin pääkuvana)

Koen saaneeni paljon voimauttavan valokuvaksen myötä. Sini on ollut minulle sopiva kuvaaja, joka kuuntelee ja kuulee minun ideani, mutta uskaltaa myös itse ehdottaa jotain, jos näkee asiassa vielä jotain lisää. Kuvaajan on hyvä olla hätkähtämättä mitään! Se nimittäin antaa kuvatulle lisää rohkeutta antautua kuvattavaksi ja nähtäväksi. Mikään ei ole väärin tai väärää.

Itselleni alastomana kuvatuksi tuleminen oli tärkeää, että hahmottaisin omaa kroppaani paremmin ja näkisin sen uudessa valossa. Autiotalo likaisena ja törkyisenä paikkana oli juuri sopiva tausta sille, kiitos Sinille ideasta. Sitä taustaa vasten oma kroppani näyttää kuvissa hyvältä ja ehjältä ja kauniilta.

Tuntuu, että minun ajatukseni vain poukkoilevat eessuntaassun, kun mietin voimauttavaa valokuvausta. Ydin on se, etten osaa kunnolla sanoiksi pukea kaikkea kokemaani. Kuvaus todellakin voimauttaa! Sen myötä olen ruennut välillä ottamaan itsestäni selfieitä. Sekin on voimauttavaa valokuvausta!

Selfieissäkin sitä itse määrittelee, millaisen kuvan haluaa itsestään. Turhaan selfieitä pidetään itsekkäänä ja naurettavana nuorten naisten hömppänä. Suosittelen selfieitä ihan kaikille voimauttavan valokuvauksen nimissä. Selfieidenkin myötä hahmottaa itseään paremmin, sen koen olevan koko voimauttavan valokuvauksen tarkoitus.

Lopuksi sanon vain: mene ja koe voimauttava valokuvaus.

Vieraskirjoitus: Laura Oja

Kuvat: Sini Yrjänä
Piilosta – ihanaisten matka minuuteen -kirjan löydät täältä